Tämän harrastuksen idea on yksinkertainen: juostaan ja kerätään roskia – plogging tarjoaa kestävyyttä, lihaskuntoa ja ympäristöhyötyjä

Hiekkaranta näyttää puhtoiselta talven jäljiltä. Alue on melkein liiankin siisti, helteet eivät ole vielä houkutelleet uusia roskaajia.

Heti kun tämä on sanottu ääneen, Juha Inkilä, 30, hoksaa hietikossa ison lasinsirpaleen.

– Tähän olisi ollut helppo särkeä jalkansa, Inkilä sanoo riiputtaen lasinpalaa sormissaan.

Palanen päätyy talteen roskapussiin.

Olemme kokoontuneet Joensuun Linnunlahden uimarannalle ploggaamaan eli harrastamaan roskajuoksua. Porukan on kutsunut koolle Oili Lavikainen, 41, Joensuun seudun plogging -Facebook-ryhmän perustaja.

Plogging eli roskajuoksu on Ruotsissa alkunsa saanut harrastus. Idea on yksinkertainen: juostaan ja kerätään roskia.

Tarkoitus ei ole yhdistää pelkästään kestävyysliikuntaa ja ympäristöhyötyjä, vaan mukana on kolmaskin näkökulma. Juoksun väliin tehdyt kyykkäykset ja kumartelut käyvät lihaskuntoharjoittelusta.

Koska mukanamme on tällä kertaa kolmevuotias Juuso Lavikainen, juoksuvauhti ei päätä huimaa. Sen sijaan roskien perässä pyllistely on reisiä kuluttava tekniikkalaji – ainakin meille aikuisille.

– Juuso kerää toistenkin roskat ja sanoo muille lapsille, että roskia ei saa heitellä, Juuson äiti Oili Lavikainen naurahtaa.

Leea Värri, 24, ja Roni Soisalo, 24, löytävän uimarannan lähettyviltä ruiskun.

– Ei sentään ole piikkiä. Silti ei oikein tee mieli koskea paljain käsin. Poishan tämä pitää kyllä kerätä, Värri pohtii.

Hygieniafriikin harrastus ploggaus ei ole. Jäätelöpaperit ja muovipakkaukset tuntuvat siisteiltä poimittavilta verrattuna vaikkapa tupakantumppeihin, joita tälläkin reissulla löytyy paikoin runsaasti.

Tupakan filtteri on muovia. Se ei maadu, vaan vuosien saatossa vain hajoaa mikromuoviksi maaperään ja vesistöön.

Sosiaalisessa mediassa on perustettu jo useita ploggausryhmiä eri puolille maata. Yksinkin voi toki plogata, mutta silloin tulee helposti tunne, että muut pitävät urheiluvermeissä liikkuvaa roskanpoimijaa kylähulluna. Ryhmässä syntyy myös luontevaa jutustelua – ainakin päivittelyä siitä, mitä kaikkea ihmiset ovat heittäneet maahan.

Oili Lavikainen etsi Joensuusta roskankeräysseuraa Facebookin kautta, mutta ei löytänyt.

– Ajattelin sitten, että jospa uskaltaisin itse kokeilla. Perustin ryhmän, ja jo parissa viikossa siihen liittyi kymmeniä ihmisiä, Lavikainen kertoo.

Idea syntyi työpaikalla. Lavikainen työskentelee päiväkodissa ja vei taannoin ryhmän päiväkotilapsia keräämään roskia.

– Yksi säkki täyttyi kymmenessä minuutissa, eikä tarvinnut mennä edes kauas. Olisi saanut olla useampi roskapussi mukana. Esimerkiksi nuuskapurkkeja löytyi iso pino.

Roskat tuskin miellyttävät kenenkään silmää, mutta useimmat tuntuvat ajattelevan, että niiden kerääminen on jonkun muun hommaa. Lavikaisellekin on sanottu, että ploggaajat vievät nuorten kesätyöt.

– Itse ajattelen, että miksi niitä roskia ei voisi poimia pois, kun niitä näkee, Lavikainen sanoo.

Kun siirrymme uimarannalta tien reunustalle, tulee selväksi, että tämä työ ei tekemällä lopu. Monta juoksuaskelta ei ehdi ottaa, kun edessä on jo uutta poimittavaa.

Kyykkäämisestä pääsee melkein flow-tilaan, ainakin, jos ei ajattele liian tarkasti, mitä poimii. Jokainen pientareen kasvuston välistävä pilkistävä roska alkaa tuntua arvosaaliilta, joka pitää napata omaan kassiin.

– Tämä on vähän kuin marjanpoimintaa, Juha Inkilä naureskelee.

Tien reunustalta löytyy kevytnakkipaketti, nuuskapurkki, tomaattirasia... Oili Lavikaisen kassissa on muun muassa muovimuki, sangon kahva ja lasinen viinapullo – yllättäen ehjä.

Juha Inkilä löytää pitkän mustan muovikappaleen, jonka alkuperä herättää ihmetystä. Luultavasti kyseessä on auton muovinen puskuri.

Luonto yrittää kaikkensa, vaikka ei muoviin pystykään: puskuriin on liimaantunut etana, joka ei tahdo luopua saalistaan.

Kovin pitkään roskia ei tarvitse keräillä, kun ihmisen mielenmaisema alkaa kummastuttaa. Mitä ajattelee ihminen, joka ehdoin tahdoin heittää luontoon maatumatonta muoviroskaa?

– Tekee aina pahaa katsella, kun joku heittelee roskia. Tekisi mieli mennä nostamaan ne saman tien, Roni Soisalo sanoo.

– Joensuussa on vieläpä paljon roskiksia moneen muuhun kaupunkiin verrattuna, Leea Värri muistuttaa.

Juha Inkilälle on jo tullut tavaksi, että hän kaupungilla liikkuessaan nappaa häiritsevimmät roskat kadulta roskikseen. Epäsiisti kaupunkikuva tympäisee.

– Saatan jopa huomauttaa roskaamisesta, Inkilä naureskelee.

– Yritän kyllä katsoa sellaisen sopivan tilanteen. Jos kyseessä on vaikka baari-iltaa viettävä änkyrä-äijäporukka, niin niille en ehkä sano. Mutta olen nähnyt senkin ihmeen, että roskat on nostettu, kun siihen on kehottanut.

Ojan pohjalta paistaa silmiin kirkkaan vihreä muovinen esine, josta kukaan ei oikein ota selvää. Mikä tuokin laite on ollut ja miksi se lojuu tuossa?

Inkilä löytää esineen kyljestä tekstin.

– Scholl. Tämä on Schollin jalkaraspi, tai siis se mitä siitä on jäljellä.

Raspi kuuluisi elektroniikkajätteeseen, vaikka valtaosa sen materiaalista onkin muovia. Jos emme olisi sitä keränneet, parin vuosituhannen päästä se olisi varmasti ollut arkeologeille kummastelun kohde. Roskia kerätessä tulee tosin mieleen, ettei tuolloin ole välttämättä ketään jäljellä ihmettelemässä.

Roskakassit täyttyvät yllättävän nopeasti. Kun sisältöä vilkaisee, sitä hallitsee yksi asia: muovi.

– Ei voi edes väittää, etteikö olisi ollut roskiksia lähellä: tuossa on, ja tuossa. Ei vain käsi kanna sinne asti, Inkilä tuhahtaa.

Hän huomauttaa, että pulloja ja tölkkejä on löytynyt kovin vähän. Niitä ei heitellä, koska niistä maksetaan pantti.

– Mitenhän saataisiin kaikille muovipakkauksille sama? Raha on tehokas motivaattori. Veikkaanpa, että muovia ei tällä tavalla löytyisi, jos pakkaukset olisivat pantillisia.

Luonnosta keräämämme muovi on pääosin likaista, eikä kelpaa enää edes kierrätykseen.

– Parempi on kuitenkin panna se sekajätteeseen kuin jättää luontoon, Inkilä tuumaa.

Ploggausreissun saldo: kassi täynnä jätettä, muutama spurtti reippaita juoksuaskeleita, noin tuhat kyykkäystä, keuhkojen täydeltä raitista ilmaa ja hyvä mieli.

Ja yksi ongelma. Pussimme ovat isoja, kadunvarsiroskikset niihin verrattuna varsin pieniä.

– Oliko kenelläkään ideaa siitä, minne nämä pannaan? Onko täällä lähellä mitään isompaa roskista? Inkilä kyselee.

Ei muuten ole, käy ilmi.

Niinpä viemme kukin pussit omaan kotiimme ja omaan roskikseemme. Viimeistään tämä konkretisoi, kenen ongelma roskaus on.

Se ei ole ”jonkun muun”.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .