Tutkija: Game of Thronesin sotilasjohtaminen on täysin kelvotonta – "On äärimmäisen hölmöä panna katapultit puolustettavan linnan muurin ulkopuolelle"

Varoitus: Juttu sisältää juonipaljastuksia Game of Thrones -tv-sarjasta.

Huomenna päättyvän televisiosarja Game of Thronesin eli GoT:n sankarit – naiset ja miehet – ovat mestarillisia poliittisia pelaajia. Yksi johtaa maanläheisellä karismallaan, toinen strategisella älyllään, kolmas sosiaalisilla taidoillaan tai voimallaan.

Mutta kaikki he ovat miltei poikkeuksetta surkeita sotilasjohtajia.

Eivät siis huonoja vaan todella, todella surkeita.

 

Tutkija-tietokirjailija Karolina Kouvola julkaisi kaksi vuotta sitten muinaisia soturikulttuureita käsitelleen Soturit-kirjan. Seuraavaksi häneltä on tulossa myyttisiä naissotureita käsittelevä kirja Sodan kuningattaret.

Koska Kouvola on myös GoT-rakastaja, hän on oikea ihminen kertomaan, mikä sarjan sodanjohdossa mättää.

Väljästi tulkiten GoT:n fantasiamaailman taistelut ja sotajoukot muistuttavat euraasialaista sodankäyntiä antiikista keskiajalle. Toki GoT:ssa on sekä taistelijoita että asejärjestelmiä, jotka tiettävästi ovat olleet Euroopassa tuntemattomia, esimerkiksi jättiläisiä, kuolleita ja lohikäärmeitä. Mutta niidenkin käyttöön pätevät samanlaiset taktiset periaatteet kuin esimerkiksi moderneihin ilmavoimiin.

 

Aloitamme jaksosta, jossa kuolleiden armeijan Yön kuningas hyökkää Talvivaaran linnaan. Pelissä on ihmiskunnan menneisyys ja tulevaisuus, joten joukkojen todella pitäisi panna parastaan – mutta Kouvolan arviot ovat suoraviivaisen tylyjä.

– On äärimmäisen hölmöä panna katapultit puolustettavan linnan muurin ulkopuolelle. Niillä rikotaan kyllä tehokkaasti jalkaväen muodostelmia ja lietsotaan paniikkia, mutta nyt ne ovat vaarassa, hän aloittaa.

Dothraki-paimentolaisratsuväen hyökkäys säkkipimeässä kohti tuntematonta vihollista ei saa Kouvolalta minkäänlaista ymmärrystä. Dothrakeilla on käsissään liekehtivät miekat, joten ratsastajat eivät näe ympärilleen. Hyökkäyskin on tyhmänrohkea rintamahyökkäys suoraan päin vihollista. Dothrakit tuhoutuvat miltei viimeiseen mieheen, ja hevosetkin menetetään.

– Ei kukaan olisi oikeasti pannut ratsuväkeä eturiviin, mutta olihan se makean näköistä, Kouvola huomauttaa.

– Nopeasti liikkuva ratsuväki hyökkää sivusta, aiheuttaa hämmennystä, pysyttelee etäällä ja järjestäytyy ennen iskuaan. Sitä voitaisiin käyttää myös takaa-ajoon.

 

Kouvolalta alkaa tulla kritiikkiä miltei kaikesta. Joukkojen ryhmittely on kummallista, melkein kuin paraatissa. Voiman keskittämistä ei ainakaan katsojalle välity.

Ylipäänsä jalkaväki ei sarjassa paljon liiku. Sotilaat seisovat avoimella kentällä odottamassa, että vihollinen vyöryy yli. Harjoitetun, tehokkaan ja kurinalaisen sotaväen seassa on pitkillä aseilla huitovia yksilötaistelijoita.

– Mikseivät paikalliset joukot käytä maastontuntemustaan? Kouvola ihmettelee.

Taistelu muuttuu nopeasti koheltamiseksi ja kaaokseksi. Lohikäärmeillä kärvennetään omia. Tulieste on niin lähellä muuria, että siitä nousevan savun ja kuumuuden on oltava linnan puolustajille sietämätöntä. Vetäytyminen on hallitsematonta, eikä helpon läpimurron tehnyttä vihollista osata tuhota ylivoima-asemasta muurin päältä.

Paljon paremmin ei mene vihollisellakaan: Yön kuninkaalla olisi kaikki valttikortit käsissään. Hän voi valita hyökkäyksen ajan ja paikan, ja koska hänen armeijansa koostuu kuolleista, sitä eivät vaivaa taudit tai nälkä. Piiritys olisi siis juuri oikea vaihtoehto.

Mutta ei. Yön kuningas hyökkää ja lopulta menettää kaiken GoT:lle tyypillisessä loppuratkaisussa: sattuman oikku ratkaisee asiat juuri ennen lopullista tuhoa.

Eikö tämä nyt mennyt kaikilta päin honkia?

– Juuri näin, Kouvola nauraa.

 

Onko sarjan epäonnistuneissa taisteluissa jotakin yhteistä tekijää?

– Missään ei ole oikein kunnollista sodanjohtoa. Sotaa vähän suunnitellaan sotaneuvostossa, mutta taistelussa kukaan ei johda, ja komentoketjut sekä viestintä puuttuvat, Kouvola sanoo.

Sitten on kasa omituisuuksia: Lohikäärmeitä on ollut kauan, mutta niitä ei osata käyttää eikä niiltä osata suojautua. Ilmatorjuntakin keksitään sarjassa varsin myöhään, ja ase on huono. Silti yksi lohikäärme tapatetaan ilmatorjuntaan silkkaa lentäjän hölmöyttä.

Jalkaväki puolestaan ei osaa vaihtaa ryhmitystä tilanteen mukaan, eikä reservejä ole – paitsi vahingossa. Tiedustelutietoa, edes yliluonnollista, ei osata käyttää. Ja jostain syystä pahikset tempaavat aina aloitteen itselleen, kun taas sankarit patsastelevat ilman ajatustakaan taktisista manöövereistä.

 

Kouvola antaa kritiikkinsä ”kaikella rakkaudella”. Sarja on tietysti fiktiota, ja ehkä omituisuuksille on jokin järkevä syy sarjan maailmassa.

Joitain sarjan taisteluita on mallinnettu aitojen esikuvien mukaan.

– Esimerkiksi dothrakien kohdalla on ehkä ajateltu mongoleja tai hunneja. Mutta ei kummankaan ratsuväki toiminut koskaan niin päättömästi kuin sarjassa, Kouvola pohtii.

Kouvolan mielestä olisi katsojalle palkitsevampaa, jos joukotkin toimisivat aidommin eivätkä vähän sinnepäin.

Sarjassa on paljon mielenkiintoista sisältöä. Mutta sotataidon opetussarjana GoT taitaa olla aika kehno.

– Kyllä ne johtajat ovat tosi huonoja, Kouvola myöntää.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .