Työelämä muuttuu kiivaammin kuin koskaan – kiersimme päivän ajan Jyväskylää kysymässä ihmisiltä heidän työstään

Kello on pian kahdeksan huhtikuisena torstaiaamuna. Meno Jyväskylän Kävelykadulla on kuin Richard Scarryn lastenkirjoissa: touhukasta.

Kaikki ovat matkalla jonnekin. Pankkityöntekijät kiiruhtavat konttoreihinsa, kuljettajat tuovat isoilla autoillaan tavaraa liikkeisiin ja kahvilat availevat pikkuhiljaa oviaan. Kauppakeskuksen edessä lasketaan nosturilla kadulle jäätelökioskia. Lähes kaikki näkyvä arkiaamuinen tekeminen liittyy työhön.

Työelämä muuttuu tällä hetkellä kiivaammin kuin koskaan ennen. Epävarmuus ahdistaa, kiire kasvaa, matalapalkkatyöt lisääntyvät, työn ja vapaa-ajan raja häilyy. Mutta mitä ihmiset ajattelevat työstään, sen merkityksestä ja muutoksesta?

Kello 08.00

Suhina kuuluu kauas, kun huoltomies Henry Palonen, 58, lakaisee soraa ja pikkukiviä ydinkeskustan porttikongissa.

Hän on tullut töihin seitsemäksi. Porttikongin lakaisun jälkeen hän aikoo lähteä valmistelemaan asunnon maalausta. Palonen on elämänsä aikana ehtinyt kouluttautua muun muassa koneistajaksi, sähkö- ja elektroniikka-asentajaksi sekä tietokoneasentajaksi. Vuodesta 2007 lähtien hänen palkkansa on maksanut perheyhtiö, joka omistaa muutaman lähettyvillä sijaitsevan kiinteistön. Se on melko harvinaista, sillä nykyään lähes kaikki kiinteistöhuoltotyöt on ulkoistettu isommille huoltoyhtiöille.

 

Etuna on, että Palonen tuntee kiinteistönsä.

– Siitä on tullut hiukan kehuja, että kun asukkaan ovi ei mene kiinni tai vessanpönttö ei vedä, saatan päästä paikalle viidessä minuutissa, hän virkkoo rauhallisesti.

– Ja kun tuntee talon ihmiset, voi käyttää vähän psykologista silmää. Aina ihmisten murheet eivät ole teknisiä, vaan niihin liittyy muutakin.

 

Kun Palonen aloitti työssään, kiinteistössä toimi vielä pukutehdas. Palonen tuli aamuisin viideksi töihin käynnistelemään laitteita, esimerkiksi höyrykattilaa, jonka lämpeneminen vei pari tuntia. Prosessi oli monimutkainen: piti availla vipuja ja hanoja, ja jonkin ajan päästä kääntää joitakin hanoja vähän enemmän auki ja päästää vettä yhdestä ja höyryä toisesta.

– Se oli vähän kuin rituaali.

Kun pukutuotanto kiinteistössä loppui, Palonen oli tyytyväinen, ettei joutunut enää heräämään niin aikaisin aamulla.

 

Nykyään Palonen on ainut huoltopuolen työntekijä yrityksessä, joten kahvihuoneessa on hiljaista. Muuten työelämän murros ei ole mainittavasti puraissut huoltomiehen elämää. Työssä tarvitaan edelleen harjaa, rikkalapiota, vesiletkua, teloja, pensseleitä ja raappia. Työkin on vapaata ja itsenäistä: to do -lista kulkee mukana Palosen päässä.

Kiinteistöautomaatio on toki kehittynyt. Se helpottaa vikojen ja häiriöiden paikantamista.

Paloselle työ tarkoittaa kuitenkin ensisijaisesti toimeentuloa, varsinkin kun iän myötä on tullut kaikenlaista kremppaa. Jos joku vain maksaisi kulut, Palonen voisi hyvin jo nyt jäädä kotiin puuhailemaan mieleisiään asioita.

– Työaikaa on vielä seitsemän vuotta, ellei eläkeikää sillä välin nosteta 90 vuoteen, hän toteaa.

Kello 09.00

 

Siirrymme viereiseen kauppakeskukseen katsomaan, josko joku putiikkiaan availeva yrittäjä suostuisi puhumaan työstään.

Pian paikalle saapuukin kahvikauppias Jorgos Skaniakos, 49. Hänet johdatti seitsemän vuotta sitten yksinyrittäjäksi intohimo kahviin.

 

Skaniakos oli työskennellyt ravintoloissa ja kahviloissa Suomessa ja Kreikassa, kunnes kyllästyi niissä tarjotun kahvin laatuun.

– Pullat, kakut, salaatit ja leivät ovat yleensä hyviä, mutta kahvi mitä sattuu, hän sanoo.

Niinpä hän päätti perustaa oman liikkeen, jossa saisi myydä täsmälleen niin hyvää kahvia kuin pystyy itse hankkimaan ja valmistamaan.

Liiketoimintamallin suunnittelu ja sopivan liiketilan löytäminen veivät kaksi ja puoli vuotta. Nyt Skaniakosilla on puoti, joka on täynnä kahvia ja siihen liittyviä tarvikkeita. Liiketilan nurkkaan on rajattu pieni sosiaalitila, jossa on myös vessa ja jossa voi vaihtaa vaatteita.

Yrittäjätukia myöntäneet viranomaiset eivät aluksi tahtoneet ymmärtää, että hänen liikeideassaan ei ollut kyse tavallisesta kahvilasta.

– Kahviloita on joka paikassa, mutta tämä on kauppa, jossa voi maistella kahvia, Skaniakos täsmentää.

Hän suhtautuu kahviin kirurgin tarkkuudella ja voisi puhua vaikka viikon sen oikeanlaisesta valmistuksesta: papujen jauhamisesta, paahtamisen lämpötilasta, paineesta ja kahvikakun tiiviyden vaikutuksesta lopputuotteeseen.

Tilastojen perusteella itsensä työllistäminen Suomessa lisääntyy kaiken aikaa. Skaniakos on siinä mielessä tyypillinen yrittäjä, että hän on luonut itse itselleen otolliset olosuhteet työnsä tekemiseen. Se tarkoittaa joustamista moneen suuntaan.

Yksinyrittäjän työpäivä ei ala silloin, kun liike avautuu, tai pääty silloin, kun ovet suljetaan. Mielessä pyörivät kaiken aikaa tilaukset, sähköpostit, yhteistyökumppanuudet ja muu yritystoiminnan kehittäminen. Välillä pitää käydä messuilla ja kursseilla eri puolilla maailmaa tutustumassa uusimpiin kahvitrendeihin ja tapaamassa kollegoita.

Kuljetukset aiheuttavat välillä harmaita hiuksia. Kerran 130 kilon kahvikuorma jäi jumiin terminaaliin Ruotsissa, eikä hän pystynyt toimittamaan joulumarkkinoille tarkoitettua erikoiserää ajoissa asiakkaille.

Toisen kerran kuorman piti tulla Helsinkiin, mutta se menikin Helsingborgiin.

Logistisia haasteita aiheuttaa myös se, että paahtimoilta tulevan kahvin pitäisi olla mahdollisimman tuoretta.

– Joskus paketin tulo kestää pidempään Helsingistä kuin Berliinistä, Skaniakos sanoo.

Hän vaikuttaa kuitenkin päällisin puolin tyytyväiseltä työhönsä.

– Hyvin menee, mutta aina voisi mennä paremmin.

Päivät ovat pitkiä, hän toteaa, eikä toiminta ole kultakaivos. Mutta asiakkaiden palveleminen motivoi.

Skaniakos haaveilee oman, suuremman kahvilan avaamisesta, jos sopiva liikepaikka löytyy. Yksi vaihtoehto olisi myös kouluttautua lisää ja ryhtyä konsultiksi yrityksille.

Toisaalta ilmastonmuutos saattaa jo lähitulevaisuudessa vaikuttaa radikaalistikin kahvin saatavuuteen ja käyttöön.

– Yrittäjänä otan päivän kerrallaan.

Kello 10.00

Ajelemme keskustan laitamille teollisuusalueelle, jonka matalissa rakennuksissa on katsastusasemaa, varaosamyymälää ja muita erikoisliikkeitä, joita ei kaupunkien keskustoissa ainakaan nykyään enää näe. Tien toisella puolella on jättimäinen automarket, joka kätkee sisuksiinsa lisää liikkeitä, palveluita ja työpaikkoja.

Pujahdamme sisään Laakeri-centeriin, jonka toimialan voinee päätellä jo nimestä. Kassatiskin takana olevat hyllyt ovat täynnä teknisiä osia.

 

Työpöytänsä ääressä istuu Katri Toivola, 53, joka näyttää aluksi epäluuloiselta mutta suostuu pian kertomaan työstään yllätysvieraille.

– Olen sitten kova puhumaan, hän sanoo ja lähtee taukotilaan keittämään kahvia.

Kahvin tippumista odotellessa Toivola kertoo työskennelleensä kolmekymmentä vuotta ”Bermudan kolmiossa” eli saman teollisuusalueen yrityksissä. Ura alkoi autonkuljettajana ja varastohommissa seinän takana sijainneessa Matti Toivola Ky:ssä.

Katri Toivolan työura on siinä mielessä nykyajalle tyypillinen, että se on yrityskauppojen siivittämää. Työpaikat ja työnkuvat ovat vaihtuneet sitä mukaa kun työnantajat ovat siirtyneet uuteen omistukseen. Välillä oli vajaan vuoden kestänyt työttömyysjaksokin, joka päättyi, kun Toivolan irtisanonut yritys halusi hänet takaisin palvelukseensa.

Mutta niistä laakereista.

– Niitä tarvitsevat kunnossapitoyritykset, teollisuus, raskaan kaluston korjaamot, metsäkonekorjaamot, Toivola luettelee.

– Itse saatat tarvita laakereita vaikka ilmastointikoneeseen tai polkupyörään.

Ja koska kaikki tarvitsevat laakereita, tarvitaan Toivolaakin. Hän hankkii ja myy laakereita sekä muita teknisiä osia yrityksille ja yksityisille ihmisille.

Enimmäkseen työ on asiakaspalvelua myymälässä, puhelimessa puhumista ja sähköposteihin vastailua, mutta joskus on myös asiakaskäyntejä.

Tietotekniikka on helpottanut työtä. Ennen piti olla erikseen yhteydessä eri laakerimerkkien konttoreihin. Nyt Toivolalla on pääsy globaaliin tietokantaan, jonka kautta tavaraa voi tilata mistä päin maailmaa tahansa.

 

Välillä työasiat tulevat vapaa-ajallekin: joskus asiakas saattaa soittaa viikonloppuna, että nyt tarvitaan kiireesti tiettyä työkalua tai osaa. Silloin Toivola avaa läppärinsä kotona ja ryhtyy selvittämään asiaa.

Kun Toivolaa kuuntelee ja katselee, tulee mieleen, että hän ei ole Laakeri-centerissä vain työntekijä vaan osa yritystä. Siitäkin huolimatta, että on työskennellyt firmassa vasta pari vuotta.

– Olen ollut viisitoista vuotta yrittäjän vaimo. Ajattelen niin kuin yrittäjä ja toimin niin kuin yrittäjä. Se vain on takaraivossa, hän itse sanoo.

Tutkimusten mukaan varsinkin nuoret odottavat työltä sisältöä ja merkityksellisyyttä vähintään yhtä paljon kuin hyvää ansiota. Samansuuntaisesti ajattelee Toivolakin.

– On erittäin tärkeää, että työ on mielekästä ja työyhteisö miellyttävä. Olen ollut sellaisissakin työyhteisöissä, joissa asiat eivät olleet kunnossa.

Nykyisessä työpaikassa yhteisö on mainio ja työ on motivoivaa. Erityisesti innostaa asiakkaiden palveleminen ja joidenkin harvinaisempien työkalujen tai osien metsästäminen ja löytäminen.

Kolmen lapsensa kautta Toivola on nähnyt myös seuraavan sukupolven työelämäaallokkoa. Vanhin poika on saanut työharjoittelun kautta vakituisen työpaikan isosta firmasta, yksi pojista on valmistunut palveluammattiin ja tekee keikkaa vuokratyöfirmojen kautta.

Kolmekymmenvuotisen työuran tehneestä Toivolasta se kuulostaa raskaalta. Ei hän enää jaksaisi suhata työpaikasta toiseen. Pysyvyyttä ja vakaita näkymiä osaa arvostaa eri tavalla, kun ikää tulee lisää.

Työ on asia, joka määrittää ihmistä monin tavoin, myös taloudellisesti.

– Palkan suuruus käytännössä antaa resurssit siihen, millaisen asumismuodon tai harrastukset pystyy valitsemaan.

Kello 11.30

Lounastauolla on hetki aikaa miettiä työn muutosta. Ympärillä haalariasuiset duunarit, siististi pukeutuneet bisneshenkilöt ja it-firmojen työporukat lappavat lautasilleen thaimaalaisen buffetin antimia.

Käytännössä kaikki kaivavat jossain vaiheessa esiin älypuhelimen ja hoitavat luultavasti työasioita. Vilkaisevat ehkä sähköpostia tai kurkkaavat firman pikaviestikanavalta, onko eteen tullut jotain akuuttia. Ovat ainakin tavoitettavissa.

Työn historia kätkee sisäänsä monenlaisia mullistuksia, ja viime aikojen iskusana on ollut digitalisaatio. Tilastokeskuksen erikoistutkija Hanna Sutela sanoo, että vaikka työelämä muuttuu monin tavoin, digitalisaatioon liittyvät muutokset ovat poikkeuksellisen nopeita ja voimakkaita.

 

Tilastokeskus on tutkinut työolojen muutoksia 40 vuotta. Vuoden 1984 tutkimuksessa 17 prosenttia vastaajista käsitteli työssään ”atk-välineitä”. Nyt yli 90 prosenttia suomalaisista on tavalla tai toisella tekemisissä tietotekniikan kanssa töissään.

Teknologisen muutoksen ensimmäinen aalto tarkoitti esimerkiksi näyttöpäätteellisiä tietokoneita, jotka alkoivat vallata tilaa suomalaisten työpöydiltä. Se oli konkreettisempi, ennakoitavampi ja helpommin jäsennettävä muutos kuin nykyinen älylaitteiden aika.

– Digitaalisuus on eri tavalla läpitunkevaa ja vaikuttaa myös työn ja työn ulkopuolisen ajan jäsentymiseen samoin kuin sosiaalisiin suhteisiin, Sutela sanoo.

 

Kello 13

Lounaan jälkeen koukkaamme kerrostalolähiön suuntaan ja näemme pienessä metsikössä rykelmän oranssikypäräisiä metsureita. Metsurin ammatti taitaa olla uhanalainen toimenkuva, mutta ainakin siinä näkee ja tuntee työnsä jäljen konkreettisesti.

Juuri tähän on ihastunut moottorisahan jylinän ja puiden rytinän lomassa taukoa pitävä Janne Kuivakangas, 46. Hän on nelikymppinen entinen kiinteistöalan ammattilainen, joka työskenteli pitkään koulun huoltomiehenä. Työt menivät alta, kun hommat siirtyivät huoltoyhtiön vastuulle, eikä Kuivakankaalla ollut tutkintoa alalta.

 

Työttömyyden aikana Kuivakangas osallistui hankkeeseen, jonka tarkoituksena on tarjota ”haasteellisessa työmarkkina-asemassa oleville” ihmisille työkokeiluja bioalalta. Sitä kautta avautui tie oppisopimusmetsuriksi. Nyt Kuivakangas on kaupungin palkkalistoilla, ja valmistuminen häämöttää elokuussa 2020.

Hän on silminnähden innoissaan uudesta urastaan.

– Tykkään liikkua luonnossa. Tämä on hieno ala, kun saa tehdä käsillä, liikunnallinen mies sanoo.

 

Tätäkin nykypäivän työelämä enenevässä määrin on. Ei voi tuudittautua siihen, että uran voi tehdä yhdellä ja samalla alalla. Vaaditaan joustavuutta, mukautumiskykyä ja elämänmittaista intoa kouluttautua.

Kuivakangas toivoo valmistumisensa jälkeen pääsevänsä töihin metsäalalle, mutta jos ei tärppää, myös paluu kiinteistöalalle voisi kiinnostaa. Hän olisi valmis käymään töissä vaikka sadan kilometrin päässä kotoa.

Kuivakangas ajattelee, että ihminen pärjää kyllä ilman töitäkin, mutta silloin on vaarana passivoituminen. Työ puolestaan motivoi ja pitää virkeänä, kun ikääkin tulee lisää.

– Mutta se pitää ottaa huomioon, ettei tee liikaa. Jotkut vetävät itsensä ihan piippuun. Pitää muistaa kuunnella itseään.

Kello 14

Kun työ digitalisoituu, työntekijät ottavat läppärinsä ja perustavat työpisteensä minne huvittaa.

Olemme palanneet ydinkeskustaan selvittämään, mitä niin sanotun uuden työn tekijät työelämästään ja -uristaan oikein ajattelevat. Etsimme vastausta yrittäjäyhteisö Crazy Townin avarista tiloista, joissa työskentelee parisataa yksin-, mikro- ja startup-yrittäjää tai asiantuntijaa.

Kuten kuvaan kuuluu, Sami Dadu, 41, ja Heidi Länsisalmi, 36, makoilevat pehmustetulla sohvalla läppärit sylissään. Dadu on yksinyrittäjä, jonka työt liittyvät digistrategioihin, liikkeenjohdon konsultaatioon ja koutsaamiseen. Länsisalmi puolestaan on Crazy Townin yhteisömanageri, jonka tehtävänä on auttaa yhteisön jäseniä verkostoitumaan, oppimaan ja edistämään bisneksiään.

 

Heidän työurallaan avaintermejä ovat aina olleet yhteisöllisyys, uudet ideat ja jatkuva itsensä päivittäminen.

– Uusia järjestelmiä ja teknologioita tulee koko ajan, ja niitä on syytä rohkeasti kokeilla. Ei enää kysytä, että tykkäätkö siitä, vaan laitat oman pärstän Instagramiin ja rupeat markkinoimaan, Länsisalmi kuvaa.

Hän sanoo, että tämän päivän asiantuntijatyöläiselle tärkeimpiä fasiliteetteja ovat nettiyhteys, kahvi ja joustavat työskentelytilat.

Dadu kertoo kasvaneensa Kuusankoskella paperitehtaan varjossa ja nähneensä läheltä prosessiteollisuuden, joka eli kahdeksasta neljään.

– Tämä ei voisi olla kauempana siitä, hän sanoo viitaten nykyiseen työhönsä.

Dadu puhuu muun muassa ideoiden ristiinpölytyksestä. Kun luovan alan ihmiset tekevät töitä toistensa lähellä ja kanssa, syntyy ideoita ja ratkaisuja, joita ei voisi kehitellä yksinään.

– Tieto- ja asiantuntijatyön arvo mitataan sekunneissa, minuuteissa, hetkissä ja kohtaamisissa, ei sillä, että istutaan työpaikalla jokin tietty aika. Työ on tavoitteita, joita kohti mennään, ja kun ne on saavutettu, siirrytään seuraaviin tavoitteisiin.

Dadun oma tavoite on harvinaisen selkeä ja kunnianhimoinen: hän haluaa viiden vuoden sisällä olla toimitusjohtajana keskisuomalaisessa firmassa, joka työllistää 200 ihmistä.

Nyt hän on työskennellyt muutaman kuukauden yrittäjänä, mutta toimintamuodolla ei oikeastaan ole väliä. Hän haistelee kaiken aikaa sopivia johtajanpaikkoja, jotka voisivat auttaa häntä kasvamaan toimitusjohtajuuden vaatimiin saappaisiin.

 

Joku saattaa ajatella, että uusi työ on energisoivuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – uuvuttavaa kilpailua, jota ei voi jaksaa väsymättä. Samalla siihen kuuluu sisäänrakennettuna epävarmuus.

Länsisalmi pitää merkittävänä, että saa työssään innostua ja kehittyä. Jos se tarkoittaa työpaikan tai -tehtävien vaihtamista säännöllisesti, olkoon niin.

Crazy Town on mediaseksikäs esimerkki siitä, millaisilla ratkaisuilla työelämän muutokseen vastataan. Kaikki eivät kuitenkaan halua hyppiä projektista toiseen tai asettaa työuralleen viisivuotistavoitteita. Esimerkiksi nuorisotutkimusten mukaan valtaosa nuorista kaipaa työelämältä edelleen lähinnä vakituisia, kokopäiväisiä työsuhteita.

Kello 15.30

Kun päivän päätteeksi talsimme keskustassa, bongaamme taidemuseon ulko-ovien ikkunoita pesevän Jasmin Kuivalaisen, 18. Hän opiskelee ammattikoulussa matkailuvirkailijaksi ja on parhaillaan harjoittelussa museolla.

Kuivalainen sanoo, ettei ole erityisemmin miettinyt tai suunnitellut tulevaisuutta. Haaveammatteja ovat matkaopas ja valokuvaaja, mutta valmistumisen jälkeen on mahdollisuus mennä töihin esimerkiksi hotellin vastaanottoon.

 

Kuivalaista kiinnostaa työssä erityisesti asiakaspalvelu ja erilaisten ihmisten kohtaaminen. Hän ajattelee, että olisi tulevaisuudessa valmis vaihtamaan paikkakuntaa työn perässä.

– Yritän ajatella positiivisesti, että jotain löytyy, vaikka ei sitten juuri sitä, mitä haluaisi.

Kahden opintoihin tähän mennessä kuuluneen harjoittelun perusteella Kuivalainen on oppinut työelämästä ainakin yhden asian.

– Sen, että hyvä työilmapiiri on tosi tärkeä. Kun on kivoja työkavereita, on kiva mennä töihin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .