Vanhat kirjat vetävät yleisöä kuin rokkikonsertti – Sunnuntaisuomalainen vieraili Vanhan kirjallisuuden päivillä ja kysyi ihmisiltä heidän rakkaimmista kirjoistaan

Kun Susanna Lindgren oli noin 15-vuotias, hänen käsiinsä sattui äidin kirjahyllystä amerikkalaiskirjailija John Irvingin romaani Oman elämänsä sankari. Kirjan nimi vaikutti kiinnostavalta, joten Lindgren päätti ottaa teoksen luettavakseen. Se oli hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa.

Lukukokemus oli vavahduttava.

Kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle ja kertoo Yhdysvaltain syrjäkolkassa sijaitsevasta orpokodista ja sen ihmisistä. Teos ottaa vahvasti kantaa esimerkiksi abortin sallimisen puolesta. Lindgren pitää sitä edelleen elämänsä ylivoimaisesti tärkeimpänä kirjana.

– Siinä oli kaikki ihmisyydestä yksien kansien välissä. Ja Irvingillä on aivan uskomaton tarinan kertomisen taito.

Nykyään Irvingin tuotanto on Lindgrenin kirjahyllyssä paraatipaikalla, ja Oman elämänsä sankari löytyy sieltä kahtena eri painoksena. Lindgren ei ole lukenut teosta uudelleen teinivuosiensa jälkeen. Eikä ehkä aiokaan lukea, jotta ensimmäisen lukukokemuksen jälki ei hälvene.

– Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, joka ei onnekseni pilannut muistojani.

Lindgren kertoo Oman elämänsä sankarista kesäkuisena perjantaina Sastamalan Sylvään koulun uskonnonluokassa, jossa hän on valokuvattavana tätä juttua varten. Oven takana tuhannet muut kirjojen ystävät kiertelevät myyntipöytiä perinteisillä Vanhan kirjallisuuden päivillä.

Kaksipäiväinen tapahtuma järjestetään tänä vuonna 35. kerran, ja kävijämäärä on vuodesta toiseen 14 000 paikkeilla. Pikkukaupungin kirjallisuusfestivaali on Suomen suurimpia kirja-alan tapahtumia Helsingin ja Turun kirjamessujen lisäksi.

Tapahtuma osoittaa, että isolle joukolle ihmisiä kirjallisuus on edelleen tärkeää. Siksi päätimme lähteä paikan päälle kysymään kävijöiltä, mitä kirjallisuus heidän elämälleen merkitsee.

Lindgren on ajanut aamupäivällä paikalle Helsingistä yhdessä ystävänsä Jenni Raappanan kanssa. Molemmat työskentelevät opettajina, rakastavat kirjoja ja ovat Sastamalassa ensimmäistä kertaa.

Kirjallisuuden ja lukemisen alamäestä on oltu huolissaan vuosikausia. Kirjojen myyntimäärät laskevat, lapset – varsinkaan pojat – eivät lue, visuaalisen kulttuurin maailma, pelit ja internet ovat vieneet jalansijaa kirjalliselta kulttuurilta.

Silti esimerkiksi Tilastokeskuksen tilastojen perusteella lukeminen on edelleen yksi suosituimpia harrastuksia. Lähes 80 prosenttia suomalaisista on lukenut vähintään yhden kirjan viimeisen puolen vuoden aikana. Lukevien suomalaisten osuus on suurempi kuin kertaakaan siitä lähtien, kun tilastoa ryhdyttiin julkaisemaan vuonna 1981. Aktiivilukijoiden eli yli kymmenen kirjaa puolen vuoden aikana lukevien suomalaisten määrä on sen sijaan vajaassa 40 vuodessa jopa puolittunut.

Vanhan kirjallisuuden päivillä kirjan kuolemasta ei näy merkkiäkään.

Esimerkiksi tänä vuonna kirjoja on myymässä 37 antikvariaattia. Tapahtuman tuottaja Iida-Amalia Nikkilä sanoo, että Sastamalan tapahtuma on monelle kirjakauppayrittäjälle vuoden ainoa tilaisuus nähdä kollegoita ja istua heidän kanssaan rauhassa iltaa. Puitteet eivät ole niin suureelliset kuin suurten kaupunkien kirjamessuilla.

– Tämä on vähän tällainen underground-tapahtuma, Nikkilä sanoo.

Hän arvioi, että kirjallisuus on viime vuosina ollut nosteessa erityisesti monien suosittujen elämäkertakirjojen ansiosta. Moni ajankohtainen ilmiö tai ihminen nousee puheenaiheeksi kirjallisuuden ansiosta.

Toisaalta kirjallisuuden suurimpia viehätyksiä on sen ajattomuus, Nikkilä toteaa. Juuri siksi tuhannet kirjallisuuden ystävät vaeltavat vuosi toisensa jälkeen Sastamalaan vanhojen kirjojen äärelle.

Olen pyytänyt Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professoria Hanna Meretojaa vastaamaan muutamaan kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä. Hän vastaa puhelimen sijaan mieluummin sähköpostitse, sillä häneltä on hiljattain todettu rintasyöpä, johon on juuri aloitettu sytostaattihoidot. Meretoja ei ollut etukäteen varma, pystyisikö sen vuoksi puhumaan puhelimessa.

Toisaalta hän kertoo myös olevansa kirjallinen ihminen, jolle itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla on luontevaa.

Oman sairastumisensa myötä Meretoja on aiempaa enemmän pohtinut kirjallisuuden merkitystä elämässään.

– Kun ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja kriisejä, he etsivät kirjallisuudesta tapoja käsitellä tilannettaan, hän toteaa.

Hän etsii parhaillaan hyvää kirjallisuutta, joka auttaisi sanoittamaan hänen elämänsä mullistanutta sairastumisen kokemusta.

– Hyvä kirjallisuus tarjoaa monipuolisempia tapoja käsitellä asioita kuin mihin arjessa yleensä törmää.

Meretoja toteaa, että esimerkiksi kulttuuriimme vahvasti kuuluva ”taistelu syöpää vastaan” -kertomusmalli on ongelmallinen, koska se tekee syöpäpotilaista voittajia tai häviäjiä.

– Kirjallisuus voi näyttää kliseisten ajattelu- ja puhetapojen ongelmat ja tehdä paremmin oikeutta elämän monimutkaisuudelle, hän kirjoittaa.

Esimerkiksi dystopiakirjallisuus on Meretojan mukaan nykyään yksi tapa käsitellä ilmastoahdistusta ja muita tulevaisuuteen liittyviä epävarmuuksia ja pelkoja.

Forssalainen Jyrki Kvick on käynyt Vanhan kirjallisuuden päivillä säännöllisesti viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Nyt reppuun sujahtaa tukku historiallisiin sotiin liittyviä ohuita tietoteoksia.

Kvickille kirjallisuus liittyy ensinnäkin ammattiin. Kun yläkoulun historianopettaja valmistelee oppitunteja tai kokeita, hän pystyy usein aloittamaan omasta kirjahyllystään. Sinne on vuosikymmenien varrella kertynyt edustava kattaus teoksia, joista löytyy kiinnostavia knoppitietoja yhdestä jos toisestakin historiallisesta tapahtumasta.

Samalla kirjallisuus on Kvickille myös harrastus ja elämäntapa.

– Uppoudun tarinoihin esimerkiksi siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

 

Tietyssä vaiheessa elämäänsä Kvick oli ahmija, luki yli sata kirjaa vuodessa. Nykyään kirjoja menee vähemmän mutta harkitummin. Tietokirjoja, sarjakuvia, romaanejakin.

– Ja sitten on joitakin kirjailijoita, kuten Harri Nykänen ja Bernard Cornwell, joiden kirjat ostan heti niiden ilmestyttyä.

Kvickin valinta elämänsä tärkeimmäksi kirjaksi ei ole hänen taustansa perusteella yllättävä: Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen.

Se on suomalaisen kirjallisuuden suurimpia klassikkoteoksia, joka valittiin esimerkiksi Ylen äänestyksessä vuonna 2017 Vuosisadan kirjaksi ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta.

Kvick on lukenut Sinuhen ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä yläasteikäisenä, koska oli jo silloin kiinnostunut historiasta.

Hän pitää Sinuhessa erityisesti teoksen yhteiskunnallisesta ja uskonnollisesta pohdinnasta, joka on myöhemmillä lukukerroilla viehättänyt vielä aiempaakin enemmän.

Yhteensä Kvick on lukenut Sinuhen viisi tai kuusi kertaa ja kuunnellut sen äänikirjana pari kolme kertaa. Lähes joka kerta kirjasta on löytynyt uusia tasoja. Esimerkiksi äänikirjassa asiat jäävät uudella tavalla mieleen.

– Ja mitä enemmän on lukenut ja opiskellut, sitä paremmin historiaa ymmärtää.

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pirjo Lyytikäinen vastaa puhelimeen sovitusti kesämökiltä. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä on otollinen hetki pohtia kirjallisuuden ajattomuutta.

Lyytikäinen sanoo ihmisen olleen aina ”tarinoita kertova eläin”, joka on viihdyttänyt itseään ja lajitovereitaan sekä selittänyt maailmaa kirjallisuuden avulla.

Toinen kirjallisuuden tehtävä on todellisuuden kuvaaminen tai ”jäljittely”. Esimerkiksi juuri Väinö Linnan klassikkoteokset Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla esittävät sitä, minkä ajatellaan olevan todellisuutta. Siksi ne ovat nousseet niin arvostetuiksi kirjoiksi Suomen historian kipuvaiheista.

– Jotkut historiantutkijat ovat valittaneet, että suomalaisten käsitys jatkosodasta on pikemmin Linnan kirjoittamaa kuin tutkimuksiin nojaavaa.

Lyytikäinen haluaa kuitenkin alleviivata, että osa kirjallisuudesta on luonteeltaan yhteiskunnallista, kun taas osan tarkoitus voi olla pelkästään viihdyttää.

– Eikä viihteessä ole mitään pahaa.

Jo antiikin aikaan kirjallisuuden tehtävänä on ollut sekä viihdyttää että opettaa. Nyt varsinkin moralistinen opettaminen on väistynyt, mutta silti kirjallisuus vaikuttaa näkemyksiimme. Monien aivotutkijoiden mukaan kirjallisuus ”opettaa” aivoja kuin vaivihkaa stimuloimalla lukijan ajattelua ja kuvittelua. Lyytikäisen mukaan se on samalla tunnekasvatusta.

Ennen kaikkea kirjallisuus on mielikuvituksen taidetta, joka kuvaa mahdollisia ja kuviteltuja maailmoja.

– Se laajentaa tajuntaamme, mikä on tärkeä elementti nykyaikana suositussa fantasiakirjallisuudessa.

Nykypäivänä kirjanimikkeitä julkaistaan valtavat määrät. Internetin maailmassa klassikot tuntuvat hukkuvan.

Toisaalta aina on ollut niin, että kaikki kirjallisuus ei selviä – ei edes ansaitse selvitä – ajan kuohuissa.

– Olen itse lukenut huonoa ja unohdettua vanhaa kirjallisuutta, ja siitä huomaa, miksi nuo teokset ovat jääneet unohduksiin. Monissa kirjoissa esiintyvät kirjoittamisajan ennakkoluulot häiritsevällä tavalla. Ne edustavat tietyn aikakauden aatteita, joista joitakin voi pitää nykynäkökulmasta jopa pöyristyttävinä, Lyytikäinen sanoo.

Sylvään koulussa Susanna Lindgren kertoo, että vaikka häntä itseään veti Vanhan kirjallisuuden päiville erityisesti kirja esineenä, se ei silti tarkoita, että tuo esine olisi pyhä.

– Kirjallisuus on maailman mittakaavassa käsitteenä ja ilmiönä mittaamattoman arvokasta. Mutta samalla se on myös konkreettista tavaraa, jolla on elinkaari, ja se on ihan ok.

Sekä Lindgrenille että Jenni Raappanalle on kuitenkin itsestäänselvyys, että kotona on oltava kirjahylly ja fyysisiä kirjoja.

– Kirjahylly tekee kodin, koska ne paikat, joissa ei ole ollut kirjahyllyä, ovat olleet kämppiä tai väliaikaisia paikkoja, Raappana sanoo.

Tutkimustenkin mukaan vanhemmilla ja lapsuudenkodilla on iso vaikutus lasten lukemis- ja kirjainnostukseen. Sekä Lindgrenillä että Raappanalla on lukevat vanhemmat, joten kirjojen maailmaan oli helppo upota jo lapsena, koska niitä oli aina käden ulottuvilla.

– Lapsuusmuistoissani sanon hampaidenpesun jälkeen hyvää yötä vanhemmilleni, jotka molemmat lukevat kirjaa. Siksi en itsekään voi mennä nukkumaan lukematta, Raappana kertoo.

Kirjallisuus ja lukeminen ovat harrastuksia, joiden arvoa harvoin kyseenalaistetaan. Tosin esimerkiksi viime vuonna yli kirjan per päivä lukenut ja siitä julkisesti kertonut helsinkiläinen kirjastotyöntekijä Henriika Tulivirta sai sosiaalisessa mediassa päälleen palauteryöpyn, jossa hänen lukemansa kirjamäärät ja motiivinsa lukemiseen kyseenalaistettiin.

– Toisaalta se kertoo siitä, että lukeminen ei ole merkityksetöntä. Se aiheuttaa jopa tarpeen lähettää vihapostia, Lindgren sanoo.

– Mutta kuka lähettäisi esimerkiksi 15 synnytyksessä auttaneelle kätilölle vihapostia, että ”väärin autettu”, Raappana miettii.

Hyvinkääläiset Ulpu ja Jarl Kronlund ovat vuosikymmenien varrella nähneet yhdessä valtavasti elämää ja kirjoja. Vanhan kirjallisuuden päivilläkin he tutkivat kirjahyllyjä keskittyneesti, tarraavat teokseen siellä, toiseen täällä, keskustelevat, muistelevat ja tekevät löytöjä.

Kun Ulpu Kronlundilta kysyy, kuinka tärkeä osa hänen elämäänsä kirjallisuus on, vastausta pitää pohtia hetki.

– Kyllä se on… Miten sen sanoisin? Kolmanneksi tärkein.

– Hän tässä on tärkein, Ulpu sanoo ja vinkkaa vierellään istuvaa Jarlia kohti.

Toisena tulevat ystävät.

Kronlundien kotona on yli 5 000 kirjaa, eikä kokoelman karttumiselta voi tälläkään reissulla välttyä, vaikka uusia teoksia ei mihinkään oikein enää mahtuisikaan.

Kun Jarl Kronlund tarvitsee jotakin tutkimustaan varten lähdeteosta, hänen saattaa olla helpompi ja nopeampi hakea se kirjastosta, vaikka se löytyisi myös omasta hyllystä.

Ovat Kronlundit toki yrittäneet luopua osasta kirjojaan. Esimerkiksi viime kesänä Ulpu oli Hyvinkään kirjaston pihalla järjestetyllä kirpputorilla myymässä kirjojaan.

– En saanut yhtään myydyksi, mutta yhden ostin, hän kertoo.

Jarl Kronlund on tehnyt elämäntyönsä puolustusvoimissa. Hän on myös kirjoittanut ja toimittanut useita tietokirjoja sotahistoriasta ja maanpuolustusaiheista. Ulpu puolestaan on opettanut lukiossa äidinkieltä ja kirjallisuutta.

Runoudella on paikka molempien sydämessä.

Jarl on vaikuttunut erityisesti Pertti Niemisen runoteoksesta Niin kiire tässä elämässä. Vuonna 1972 julkaistun kirjan runot sopivat hänen mielestään kauhean hyvin nykyaikaan.

– Ihmiset painelevat punaisia valoja päin tien yli. Niin kiire tässä elämässä, hän heittää.

Ylipäätään hän arvostaa kirjoissa tiivistä ilmaisua ja olennaiseen keskittymistä.

– Paksuissa kirjoissa on usein epäolennaisia kohtia, jotka rupeavat pitkästyttämään.

Hänelle kirjallisuuden merkitys kumpuaa erilaisuuksista: sekä kirjailijoiden erilaisuudesta että aiheiden erilaisuudesta.

– Hyvissä kirjoissa elämää kuvataan monelta puolelta. Niistä kirjoissa, jotka jäävät päähän, tulee ahaa-elämyksiä.

Ulpu Kronlund muistelee, miten häntä pikkutyttönä jopa yritettiin estää lukemasta, koska hänellä oli huono näkö. Alakoulussa hän sai opettajalta luettavakseen ensimmäisen oikean kirjansa, Aili Konttisen sotalapsiromaanin Inkeri palasi Ruotsista. Muutama vuosi sitten hän osti sen Vanhan kirjallisuuden päiviltä ja luki uudelleen kymmenien vuosien jälkeen.

– Kiinnitin huomiota pula-ajan kuvaukseen. Että miten erilaista lasten elämä silloin oli, hän muistelee.

Kaikkein suurimman vaikutuksen Ulpu Kronlundiin on kuitenkin tehnyt runous: Saima Harmaja, Aaro Hellaakoski, Helena Anhava ja Lasse Nummi.

– Niissä on sellaista lämpöä. Esimerkiksi Hellaakosken Satakieli-sarja on valtavan upea.

Kun Suomen jääkiekon maailmanmestarijoukkueen maalivahti Kevin Lankinen mainitsi haastattelussa lukevansa Hanya Yanagiharan Pieni elämä -romaania, teoksen myynti- ja lainausmäärät suorastaan räjähtivät.

Professori Meretoja pitää Pientä elämää hienona kuvauksena traumaattisen lapsuuden kanssa elämisestä, ystävyydestä ja rakkaudesta.

– Se edustaa kirjallisuutta, joka voi kehittää herkkyyttämme toisen ihmisen tuskalle sekä sille, miten monimuotoisia ja -mutkaisia ihmissuhteet voivat olla. Hyvä kirjallisuus on kautta aikojen onnistunut jollain tavoin rikkomaan totunnaisia ajattelutapoja ja avaamaan uusia näköaloja ihmisenä olemisen peruskysymyksiin.

Vaikka visuaalinen kulttuuri on vallannut alaa kirjalliselta kulttuurilta, Meretoja näkee, että kirjallisuus ei ole menettänyt merkitystään. Päinvastoin se on hektisen nykyajan keskellä hitaan, pohdiskelevan ajattelun ja tunteiden prosessoinnin muoto

– Lukeminen voi toimia eräänlaisena meditaationa, kun uppoudumme toiseen maailmaan ja nautimme kielen ilmaisuvoimasta.

Jenni Raappanan elämän tärkein kirja on Anni Kytömäen muutaman vuoden takainen Finlandia-ehdokas Kultarinta. Se on historiallinen romaani isästä ja tyttärestä Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella.

Raappana kertoo sen olevan kertomus historian kulusta ja edistysaskeleista, mutta kuvaavan samalla sitä, kuinka väliaikaisia ja ohikiitäviä ovat ihmisen elämä ja ajatukset.

– Ihminen siellä pyristelee ja räpistelee oman elämänsä keskellä, eikä oikein ymmärrä sitä, missä oikeastaan räpistelee, hän kuvailee.

Kultarinta oli Raappanalle niin väkevä lukukokemus, että hän pystyy vielä vuotta myöhemminkin täydellisesti samastumaan kirjan hahmoihin ja tunnelmaan.

– Oikeasti tuntui siltä, että lukiessaan ikään kuin poistui itsestään. Ja sitten pelotti, että kohta kirja loppuu ja joutuu taas palaamaan omaan elämäänsä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .