Vietimme yön katsomassa revontulia ja näimme ilmiön, jota kukaan maailmassa ei ollut aiemmin nähnyt

Tähtiharrastajien tiedoista on paljon hyötyä tieteen ammattilaisille. Arto Oksasen ansiot tunnetaan kansainvälisesti.

Kolmeen vuoteen hienoimmat revontulet tanssivat lokakuisella taivaalla. Ne tekevät kaikkea, mitä revontulilta voi toivoa: leiskuvat, loimottavat, väreilevät ja muuttavat alati muotoaan. Valtava revontulikruunu saa säteillään huokaisemaan ihastuksesta.

Tähtiharrastusyhdistys Siriuksen puheenjohtaja Arto Oksanen, 54, säätää jalustaan kiinnitettyä kameraa ja napsii kuvia. Kameran näytöllä revontulien vihreys korostuu.

– Kameralla värit näkyvät paremmin. Ihmisen väriaisti on liian heikko. Se toimii hyvin vain kirkkaassa valossa, Oksanen sanoo.

 

 

Oksanen selittää rauhallisesti revontulten liikkeitä ja osoittelee tähtikuvioita ja planeettoja odottaessaan uutta revontulinäytöstä.

– Koska maapallo pyörii, tähtikuviot liikkuvat taivaalla. Mutta Pohjantähti ei liiku, sillä se on lähellä maapallon napaa, hän toteaa.

Suomen merkittävimpiin harrastajatähtitieteilijöihin kuuluva Oksanen puhuu miljoonista ja taas miljoonista valovuosista ja tähtipareista. Hän kertoo Linnunradasta samalla tietämyksellä kuin minä kertoisin kotikatuni asukkaista, joista liki kaikki tiedän ja jokaiselle morjenstan.

Muuramelaiselle Oksaselle avaruus on tuttu, mutta samalla vieras ja muuttuva. Siksi se kiehtookin.

 

Emme ole sattumalta liikkeellä juuri tänä yönä. Oksanen seuraa joka päivä Hankasalmen observatoriossa sijaitsevan Ilmatieteen laitoksen magnetometrin mittaustuloksia etäyhteyden avulla. Tämä maanantain vastainen yö on otollinen Maan magneettikentän häiriöille, eivätkä pilvetkään pilaa näkyvyyttä.

Muuramen Saarenkylällä sijaitsevan pellon reunasta, mäen päältä, katuvalottomalta pikkutieltä aukeaa taivas joka ilmansuuntaan. Taivaallista näytelmää ei onnistu latistamaan edes parinkymmenen kilometrin päässä hohkaava Jyväskylän kaupungin valosaaste, jota on vaikea päästä pakoon. Kaupungin valot värjäävät taivasta revontulien alapuolella.

– Revontulet ovat sadan kilometrin korkeudessa, ja ne ovat jopa viisikymmentä kilometriä korkeita. Siksi ne näkyvät samaan aikaan pohjoisessa ja eteläisessä Suomessa, Oksanen selittää.

Nämä revontulet ovat ainutlaatuiset, sillä punaisen sar-kaaren (stable auroral red -kaari eli useimmiten himmeä, kaaren muotoinen revontuli) viereen ilmestyy paikallaan pysyviä vihreitä laikkuja. Laikkuja kutsutaan nimellä ”green ­patches”. Koskaan aiemmin maailmassa ei ole havaittu laikkuja yhdessä sar-kaaren kanssa, ja pelkistä laikuistakin on vain muutamia havaintoja.

Seuraavina viikkoina Oksanen saa havainnostaan kyselyjä Japanista asti.

– Tieteellinen artikkeli on tulossa, hän kertoo myöhemmin.

 

Samaisena yönä Aalto-yliopiston akustiikan emeritusprofessori Unto K. Laine sai tallennettua revontulten ääniä. Kaksi kajaanilaisnaista puolestaan kuuli niitä: kohahduksia ja kohinaa.

Oksanen ei ole kuullut koskaan revontulten ääniä, vaikka hän on seissyt lukemattomia öitä katselemassa hiljaisuudessa taivaan hehkua.

– Yritin minä tälläkin kertaa kuunnella, mutta en kuullut mitään ihmeellistä. Tosin paikkakaan ei ollut kaikkein hiljaisin, Oksanen sanoo.

Tulevaisuudessa ääniä taltioidaan Hankasalmen Murtoisten kylällä sijaitsevan observatorion yhteydessä. Sinne rakennetaan maailman ensimmäinen revontulten äänten havaintoasema. Oksanen on tiiviisti mukana projektissa.

Arto Oksasella on sormensa pelissä monessa taivasasiassa. Päivätyönään it-alan asiantuntijana työskentelevä Oksanen tunnetaan tähtipiireissä laajasti myös kotimaan rajojen ulkopuolella.

Mies suhtautuu taivaallisiin ansioihinsa varsin vaatimattomasti, mutta Suomen tunnetuin tieteentekijä, Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja suitsuttaa Oksasen merkitystä tähtitieteelle.

– Arto Oksanen on hyvä esimerkki siitä, kuinka innostunut amatööri jaksaa tehdä enemmän kuin ammattilaiset. Niin paljon hän on saanut aikaan suomalaisessa tähtiharrastuksessa ja myös tieteellisessä tutkimuksessa. Ei ole miestä todellakaan turhaan palkittu ansioistaan niin koti- kuin ulkomaillakin, Valtaoja toteaa.

 

Vuonna 2004 kansainvälinen American Association of Variable Star Observers (AAVSO) -järjestö myönsi Oksaselle Director’s Award -palkinnon hänen työstään muuttuvien tähtien tutkimisen ja havainnoinnin parissa. AAVSO on toiminut yli sata vuotta, ja Oksanen oli ensimmäinen palkinnon saanut suomalainen.

Kolme vuotta myöhemmin AAVSO huomioi jälkeen Oksasen: hän näki ja kuvasi ensimmäisenä ihmisenä gammapurkaus 071010B:n jälkihehkun, jonka Nasan Swift-teleskooppi oli havainnut vain joitain minuutteja aikaisemmin

Se oli yhden toiveen täyttymys.

– Olin haaveillut gammapurkauksen jälkihehkun löytämisestä siitä asti, kun olin 1990-luvun puolivälissä vuoden verran töissä observatoriossa Kanariansaarilla.

Yhdysvaltain avaruusviranomainen Nasa perusti vuosituhannen vaihteessa observatorioille hälytysjärjestelmän, joka ilmoittaa, kun satelliitti näkee gammapurkauksen. Oksanen liittyi hälytysverkkoon ensimmäisten joukossa ja kuuluu siihen edelleen. Nasan hälytysverkkoon kuuluminen on harrastajalle harvinaista.

Maailman tähtiharrastajat ovat löytäneet kaikkiaan kolme gammapurkauksen jälkihehkua. Kaksi niistä löysi ensimmäisenä Arto Oksanen.

Valtaoja ja Oksanen ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Professori arvioi, että ensimmäinen kohtaaminen oli Kanariansaarten NOT-teleskoopilla (Nordic Optical Telescope) 1990-luvun puolivälissä.

– Polkumme ovat vuosien varrella aina välillä kohdanneet. Joskus olemme tavanneet puhtaasti tiedeasioissa, joskus tähtiharrastuksen edistämisen – esimerkiksi Hankasalmen ja Jyväskylän Nyrölän observatorioiden – nimissä, Valtaoja kertoo.

Yhteistyötä Valtaoja ja Oksanen ovat tehneet havaintoprojekteissa, joista on tullut julkaisuja johtaviin kansainvälisiin tiedelehtiin.

Oksanen on yhtenä kirjoittajana yli kahdessasadassa kansainvälisessä tähtitieteellisessä artikkelissa. Julkaisujen määrä on paljon suurempi kuin monella suomalaisella ammattitähtitieteilijällä.

– Pieni tiedemies minussa pääsee tekemään tiedettä, Oksanen naurahtaa.

 

Suurin osa taivaankappaleista on vakaita. Esimerkiksi Aurinko on pysynyt muuttumattomana miljardeja vuosia.

Arto Oksasen suurin mielenkiinnon kohde ovat kuitenkin olleet 2000-luvun alusta saakka kataklysmiset muuttujat eli nopeasti muuttuvat tähdet. Hän havainnoi erityisesti kaksoistähtiä, jotka kiertävät toisiaan ja joissa tapahtuu räjähdysmäisiä kirkkauden muutoksia.

– Tällaisesta muuttuvasta tähdestä saa irti tosi paljon astrofysiikkaa. Kataklysmisestä muuttujasta voi tehdä liki täydellisen havaintosarjan yhden yön aikana, hän toteaa.

Harrastajien panos on merkittävä, sillä ammattitähtitieteilijöillä ei usein ole omaa kaukoputkea tai mahdollisuutta päästä tähtitorniin juuri oikeaan aikaan. Sen sijaan harrastajilla on aina lyhyellä varoitusajalla välineet käytössään.

Internet hälyttää tähtien purkauksista, minkä jälkeen ammattitutkijat saavat harrastajilta kattavan havaintosarjan kuvia ja koostavat artikkelinsa niiden perusteella.

– Meitä on aika monta eri puolella maapalloa, joten tutkijat saavat purkauksesta ja siitä, miten se on käyttäytynyt, jopa viikkojen mittaisen yhtenäisen valokäyrän. Vaikka kuvat ovat kuvina tylsiä, jokaisella kuvalla on tieteellinen arvo.

 

Avaruus kaappasi Arto Oksasen otteeseensa, kun hän oli viisivuotias. Perhe seurasi Jyväskylässä isovanhempien mustavalkotelevisiosta Apollo-lentoja, ja eniten innostui Arto.

Kun perhe muutti Muuramen Verkkoniemeen, tähtitaivas avautui kirkkaampana kuin ison kaupungin keskellä. Ensimmäinen ihastus oli Sirius-tähti, joka välkkyi ja vaihtoi väriä.

Kun vanhemmat eivät osanneet vastata innostuneen pojan kysymystulvaan, jyväskyläläiseen tähtiharrastusyhdistykseen Siriukseen kuulunut Yrjö-setä vei hänet Rihlaperän tähtitorniin Jyväskylän Kypärämäen kaupunginosaan.

– Muistan, että Kuun kraatterit ja Saturnuksen renkaat näkyivät. Se oli menoa siitä eteenpäin.

 

Juuri lukemaan oppinut Arto kahlasi kaikki kirjaston tähtikirjat. Ensimmäisen oman kaukoputkensa hän sai ”hirvittävän tinkuamisen” jälkeen 13-vuotiaana.

– Kai niinkin voi sanoa, että tähdet pitivät minut pois pahanteosta. Olin muutenkin kiltti lapsi ja ihan hyvä koulussa, etenkin kemiassa, fysiikassa ja matematiikassa, hän kertoo.

Kaukoputkellaan nuori Arto Oksanen tutki kaverinsa kanssa Kuuta, planeettoja, tähtisumua ja galakseja. He etsivät uusia kohteita kiihkeästi. Kun kaksikko löysi etsimänsä, he katsoivat sitä viisi sekuntia ja alkoivat heti metsästää seuraavaa.

– Löytämisen ilo oli suurta. Tyydytyksen sai, kun löysi jonkin taivaankappaleen ja näki sen ensimmäistä kertaa. Sitä voi verrata lintubongaukseen. Jokainen havainto kirjattiin ylös havaintovihkoon.

 

 

Lukioikäisenä Oksanen kävi tähtitornilla kaveriensa kanssa. Kaikki säätilaltaan selkeät illat pojat viettivät avaruutta katsellen. Uuden ulottuvuuden harrastukseen toi tähtivalokuvaus.

– Siihen aikaan kuvattiin filmikameralla. Se oli hyvin vaivalloista, tosiharrastusta. Kehitimme filmit ja vedostimme kuvat itse ja olimme onnellisia, jos talteen saatiin pieni sumutäplä.

Tähtivalokuvaus mullistui 1980-luvun lopussa, kun käyttöön tulivat CCD-kamerat. Ne olivat aiempaa valoherkempiä ja tallensivat kuvat suoraan tietokoneelle. Suurin käänne Oksasen harrastuksessa oli kuitenkin Nyrölän observatorion paljon aiempaa tarkempi CCD-kamera, joka hankittiin 2000-luvun alussa. Sen jälkeen Oksanen todella innostui tieteellisten mittausten tekemisestä.

– Vietin vuosina 2001–2005 jokaisen selkeän ja pimeän yön aamuun asti Nyrölässä. Tuottavuuteni päivätöissä taisi olla siihen aikaan aika huono. Onneksi välillä tuli pilvisiä öitä, Oksanen nauraa.

Nykyisin havainnointia helpottaa Hankasalmen etäkäytettävä observatorio. Se on lajissaan Suomen ainoa ja pitkälti Oksasen ansiota.

 

Vaikka revontulten aikaan kataklysmisten mittausten tekeminen on mahdotonta, Oksanen ei voi vastustaa revontuliakaan. Häntä kiehtoo kaikenlainen taivaallinen draama.

Hekuman huippu on kuitenkin täydellinen auringonpimennys. Sellaisen hän on nähnyt neljä kertaa mutta kokenut viidesti.

Ensimmäinen mahdollisuus oli Suomessa vuonna 1990. Siriuksen väki pakkautui linja-autoon ja matkusti Ilomantsiin, jossa pimennys oli pisin.

Ilomantsissa pilvet pilasivat näkyvyyden, joten linja-auto posotti Heinävedelle. Siellä pimennyksestä näkyi vain pieni viiru pilvien välistä.

Paras bongauspaikka olisi ollut Oksasen kotikulmilla Jyväskylässä, jossa pimennys näkyi 99,7-prosenttisesti.

– Silloin päätimme, että niin monta kertaa yritetään, että pimennys nähdään.

 

 

Jo seuraavana vuonna Oksanen järjesti täydellisen auringonpimennyksen perässä matkan Meksikoon. Vuonna 1999 pimennys vei Bulgariaan, vuonna 2001 Sambiaan ja vuonna 2006 Turkkiin.

Hänen mukaansa pari minuuttia kestävää elämystä on mahdoton kuvailla sanoin.

– Auringonpimennys on sata kertaa hienompi kuin osaat edes kuvitella. Se on kaikista hienoin luonnonilmiö. Kuvia pitää ottaa hirveästi, vaikka ne kaikki ovat samanlaisia. Jotkut hölmöt laittavat päähänsä pimennyslasit ja menettävät koko elämyksen, Oksanen hörähtää.

Ensi kesänä aurinko pimenee täydellisesti Chilessä. Oksasen matka on jo varattu.

 

Matkasta avaruuteen Arto Oksanen ei unelmoi. Hän ei mennyt paikalle edes Deep Impact -luotaimen laukaisuun Yhdysvaltoihin vuonna 2005, vaikka Nasa lähetti vip-liput muutamalle siriuslaiselle, myös Oksaselle.

– Teimme Nyrölän tähtitornissa Nasalle havaintoja Tempel 1 -komeetasta, jota luotain tutki. En ole hirveän innostunut raketeista, joten matka jäi väliin.

Tähdistä Oksanen kuitenkin innostuu edelleen yhtä paljon kuin pikkupoikana, vain tavoitteet ovat kasvaneet miehen mukana. Hänen yksi iso haaveensa on nähdä oman Linnunratamme supernova, räjähtävä tähti. Edellisen kerran sellainen havaittiin 1600-luvun alussa.

Entäpä ufohavainnot? Tähtitieteilijällä, jos kenellä, lienee niistä ensikäden tietoa?

– Ufoihin en usko, mutta siihen uskon, että avaruudessa on elämää. Onhan maapallollakin. Uskon, että ihmisiä muuttaa Marsiin jo kahdenkymmenen vuoden päästä ja sadan vuoden päästä siellä on miljoonia ihmisiä, hän vastaa.

 

Tapaamme Oksasen uudelleen lokakuun lopussa Hankasalmen Murtoisten observatoriossa. Tänään observatorion luukkuja ei kannata avata. Vaikka pimeyttä on riittävästi, taivas on pilvien peittämä.

– Toivon lisää kaukoputkia ja selkeitä, pimeitä öitä, Oksanen tiivistää jokaisen tähtitieteilijän toiveen ja avaa luukut valokuvaajan pyynnöstä.

Observatorion naapurissa, Murtoisten vanhalla koululla asuva Marjatta Rautiainen tiirailee tähtitornissa touhuilevaa Oksasta. He ovat tunteneet toisensa jo vuosia.

– Arto on sellainen tyyppi, että sillä on pää taivaassa ja jalat maassa. Mutta voi olla, ettei se tiedä, kummalla lapion päällä kaivetaan, Rautiainen arvioi ja hymyilee leveästi.

Arto Oksasen taivastapahtumat top 5

1. Gammapurkaus 071010B:n jälkihehkun löytäminen vuonna 2007.

2. Havaintoyö VLT- eli Very Large Telescope -kaukoputkella Paranalin observatoriossa Atacaman autiomaassa Chilessä vuonna 2011.

3. Täydellinen auringonpimennys Sambiassa vuonna 2001.

4. Maailman ensimmäinen harrastajahavainto eksoplaneetasta vuonna 2000.

5. Pikkuplaneetta Nyrölän löytäminen Sirius-yhdistyksen porukan kanssa vuonna 1999. Nyrölä on ensimmäinen kahdesta suomalaisten harrastajien löytämästä pikkuplaneetasta, asteroidista tai taivaankappaleesta.

Arto Oksanen, 54

Kansainvälisesti tunnettu harrastajatähtitieteilijä.

Asuu Muuramen Verkkoniemessä.

Naimisissa, kaksi lasta, perheessä myös kaksi koiraa.

Jyväskylän tähtiharrastusyhdistys Siriuksen puheenjohtaja.

Opiskellut teoreettista fysiikkaa Helsingin yliopistossa.

Töissä it-asiantuntijana Tieto Oyj:ssä, vastaa omalta osaltaan eduskuntasalin tietotekniikasta.

Harrastaa tähtitiedettä, lintubongausta, kalastusta, valokuvausta ja scifiä.

Suosikkielokuvat Blade Runner, Interstellar ja Tähtien sodan episodi IV.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .