Voiteluviinaa, tuttavankauppaa ja hyvä veli -verkostoja – suomalainen korruptio tunnistetaan huonosti

Suomalaiset pääsevät röyhistelemään vuosittain moraalista selkärankaansa, kun arvostettu kansalaisjärjestö Transparency International julkistaa kansainväliset korruptio­indeksinsä.

Tänä vuonna Suomi paistatteli listalla maailman kolmanneksi vähiten korruptoituneena valtiona. Vähiten korruptoituneeksi rankattiin Tanska. Korruptoituneimpien maiden listan pahnanpohjimmaisena oli Somalia.

Koin taannoin yhden elämäni häkellyttävimmistä hetkistä, kun yritin selittää somalitaustaiselle nuorukaiselle suomalaisen yhteiskunnan toimintamekanismeja.

Kerroin, että ulospäin äärettömän hitaasti lämpiävä Suomi on vähän niin kuin entisaikojen Neuvostoliitto. Mikään ei aluksi tunnu toimivan, mutta kaikki kyllä järjestyy, kun vain tuntee maan tavat, järjestelmän porsaanreiät ja oikeat ihmiset.

Selvitykseni edetessä moraalikuumotukseni lisääntyi. Ehkei Suomi olekaan ihan niin korruptoimaton valtakunta kuin uskomme.

 

Kirjailija Veijo Meri kirjoitti aikoinaan kieli poskessa, että on suurta olla pieni kansa. Suomalainen arki- ja kaverikorruptio juontaakin juurensa maamme suurenmoisesta pienuudesta.

Suomi on asukasluvultaan suuren eurooppalaiskaupungin kokoinen maa. Suomen pienissä kylissä ja kaupungeissa ihmiset kuuluvat samaan sukuun, pesäpallo- tai painijoukkueeseen, kunnallisjärjestöön, marttoihin, vanhempain- tai eukonkantoyhdistykseen, raamattu- tai kaveripiiriin.

Julkinen kilpailutus on Suomessa tarkkaa puuhaa. Hintatietoja saattaa kuitenkin joskus lipsahtaa yrittäjäkaverille hyväntuulisen hankintaviranomaisen saunanlauteilla.

Jututin tätä esseetä varten pitkän linjan yrittäjiä. Eräs urakoitsija kertoi, että menneinä vuosikymmeninä kilpailevia tarjouksia soitettiin suoraan hänen kotiinsa ja kysyttiin kiertelemättä, pystytkö alittamaan. Se kävi kuulemma helpommin, kun paras tarjous oli jo tiedossa.

Tarjoustavat ovat kunnissakin siistiytyneet 2000-luvun mittaan, mutta vielä viime syksynä Kuntaliitto piti hankintoja ja tarjouskilpailuja korruption keskeisinä riskialueina.

 

Jeesuksen kerrotaan muuttaneen 20-luvulla veden viiniksi, mutta 2010-luvun Suomessa etevä myyntimies muuttaa hanaviinin koulukirja-, lääke- tai toimistotarvikehankinnoiksi.

Kun lasit täyttyvät puhvetissa, jääkiekkoaitiossa tai Levin kelomökissä, vitsaillaan porukalla korruptioviinasta. Mökä­öljyä kummempaa voitelurahaa ei Suomessa tarvitakaan.

Korruptioviinaa harvinaisempaa herkkua ovat ilmaiset lounaat, joita tarjotaan vain ihmisille, joilla olisi parhaiten varaa maksaa ruuastaan.

Verkostoitumisen aiheuttamat ravintolalaskut maksetaan Suomessa kahteen kertaan. Ensin ne kuitataan yrityksen luottokortilla ja lopuksi veronmaksajien kukkarosta.

 

Yhdysvalloissa paljastui hiljattain yliopistokorruptioskandaali. Rikkaat olivat maksaneet satojatuhansia dollareita vähälahjaisten tai laiskojen lapsiensa huippuopiskelupaikoista.

Yhdysvaltojen kannattaisi ottaa maksuttoman koulutuksen suhteen mallia Suomesta. Isien ja äitien hiekkalaatikkosupattelun mukaan esikoulujonotkin ohitetaan meillä pärstäkertoimella tai kuukausia kestävällä puhelinhäiriköinnillä.

Suomen korkeakoulujen ja etenkin taiteellisten alojen pääsykokeissakin sisään­pääsykertoimet laskevat himpun, jos perhetuttu pääsee esittämään tieteellisestä tai taiteellisesta pätevyydestä objektiivisen arvionsa.

Terveyskeskusjonokin on Suomessa lyhyempi, jos pääsee valittamaan niskajumitusta suoraan perhostelu- tai virkkuukaverille. Salvaresepti tulee saman tien apteekin hyllyltä.

Byrokratian tunnetusti jähmeitä pyöriä saa kummasti rasvattua vain tuntemalla ihmisiä virastoissa, lautakunnissa ja päättävissä elimissä.

 

Suomalaiset ovat rehellistä kansaa, joten hyvistä palveluksista muodostunut kunniavelka kuitataan tunnollisesti. Palvelun tarjoajan ovelle kiikutetaankin jouluksi tyyriimpi kinkku, konvehtirasia tai konjakkipullo, isketään silmää ja supistaan ”asevelihinnasta”.

Asevelihinnoilla on Suomessa pitkät perinteet. Traditio käynnistyi Suomessa syksyllä 1941. Tuolloin Lapissa marssineet saksalaisaseveljet taksoittivat Suomelle tarjoamat turvallisuuspalvelunsa lennokkaasti.

Saksalaiset repivät asevelisosialismin hengessä kaiken minkä irti saivat: koirat, kamiinat, soutuveneet, lumiaidat, porot ja perunat. Rintamalla olleet suomalaismiehet pelkäsivät aseveljen vievän naisetkin vartioimattomista taloista.

Suomessa kukoisti sota-aikana suomalaisten keskinäinen asevelisolidaarisuus. Sota loppui, mutta veljeä ei jätetty siviilissäkään pulaan.

 

Asevelisosialismi jäi loisimaan suomalaiseen työelämään, jossa on vallalla kaksinkertaiset pimeät työmarkkinat.

Ensinnäkin kaljakoreilla, konserttilipuilla ja pankkiautomaatin kautta tehdään ”asevelihintaan” vuosittain monta pientä pintaremonttia. Jopa korruption vastaisesta taistelustaan tunnettu europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr.) narahti taannoin huushollinsa pimeäsiivouksesta.

Harmaat työmarkkinat kukoistavat myös kaverirekrytoinnin saralla. Työnhaussa pätevyys ratkaisee virallisesti, mutta usein myös kaveruus tai sukulaisuus painaa valintakohoa.

Korruptiovirat eivät suinkaan ole eliitin yksinoikeus. Sukulaiseni sai YYA-kaudella pikku eläkeviran kotikylästään, kun hänen kokoomussukulaisensa tekivät siitä diilin kommunistien kanssa.

Suomessa otetaan itsestään selvänä, että kesätöistä ja armeijan sijoituspaikoista lähtien kaikkea saa suhteilla. Itse kukin voi käsi sydämellään tutkiskella, onko joskus päässyt livahtamaan tutun vartioimasta veräjästä.

 

Työurani avartavin kokemus oli hakea heti valmistumiseni jälkeen opettajan virkoja. Suuri osa avoimeksi ilmoitetuista työpaikoista ei ollutkaan oikeasti auki.

Vanhemmat kollegat opastivat soittamaan rehtorille ja kysymään, onko paikka ihan oikeasti auki vai onko siihen jo henkilö valmiiksi katsottuna.

Yllättävän usein sopivan henkilön kerrottiin olevan jo tiedossa. Yksikin rehtori sanoi, että ”inhimillistä toimintaahan tämä on”. Tokihan ymmärsin humaanit valintamotiivit, mutta ei niitä hakuilmoituksessa kerrottu.

Suomen kaupunginteatterit ovat edullisia laitoksia sen rinnalla, paljonko aikaa ja rahaa julkiseen hakuteatteriin laitetaan. Sata hakijaa hinkkaa hakemustaan epätoivon vimmalla ja raati kuulustelee viittä toiveikasta, vaikka valittava tiedetään jo ennen hakua.

Paljon porua julkisuudessa aiheuttaneet työhönottosyrjintätapaukset ovat kuin jääpuikko Mount Everestin huipulla.

 

”Firman piikkiin”, hoki taannoinen Putous-sketsihahmo Timo Harjakainen. Kirkon luottokorttia huudattaneen kirkkoherran ja piispan Teemu Laajasalon ohella moni julkispuolen pikkukihokin venyttää verorahoitteista ison firmansa piikkiä.

Julkisorganisaatioissa säästetään ensin hillittömästi ja sitten törsätään holtittomasti. Virallinen tuhlauskuukausi on joulukuu, jolloin on pantava haisemaan se, mikä budjetista on käyttämättä, ettei vain määrärahoja pienennetä seuraavalle vuodelle.

Eräskin epätoivoinen virkamies osti kaksi kopiokonetta ja laivueen kauko-ohjattavia helikoptereita, kun ei muutakaan törsäyskohdetta keksinyt budjettirahoille.

Yhteisten varojen huijaustakaan ei mielletä rikollisuudeksi. Opiskeluaikoinani katselin hiljaa sivusta, kun poliittiset nuorisojärjestöt keksivät kapakassa kilpaa itselleen haamujäseniä valtion lisärahoitusta saadakseen. Kukaan ei hoksannut soittaa poliisille.

 

Poliisiin luotetaan maassamme kuin paaviin Puolassa. Suomessa poliisi on ystävämme, mutta juuri se tuottaa joskus ongelmia.

Suomessa ei tarvitse sujauttaa Somalian tai Sudanin tyyliin seteliä poliisille, kun ajaa taajamassa kahdeksaakymppiä maijaa vastaan sedanilla ilman turvavyötä kännykkä korvalla.

Joskus riittää, että olet poliisin metsästys- tai kuorokaveri, niin hän tiiraa hetken maalaismaisemaa ja soittaa perään: ”Hölläähän kaasua, laita vyö kiinni ja luuri taskuun, niin ei tarvitse sakottaa.”

Aina hyvät suhteetkaan eivät auta. Ajokorttinsa hyllyttämisestä poliisille tuohtunut lätkälegenda Juhani Tamminen yritti päästä syksyllä 2018 poliisiasioista vastaavan sisäministerin pakeille, mutta tapaamista ei järjestynyt.

 

Maamme pienuus voi johtaa ongelmiin myös oikeuslaitoksessa. Vanhan lautamiesvakuutuksen mukaan ystävää ei saa suosia, eikä vihamiestä sortaa. Kalavelkoja voi olla silti vaikea erottaa laintulkinnasta.

Seurasin muinoin käräjiä, jonka lautamiehet tunsivat turhankin hyvin asianomistajan ja eläinvarkaudesta syytetyn. Vain yksi huomasi jäävätä itsensä.

Jääviysongelmat ovat suurimmillaan kunnallispolitiikassa. Korruptiotutkija Ari Salminen on huomioinut korruption piiloutuvan Suomessa rakenteisiin. Piilokorruptio kukoistaakin kunnissa sukulaisten ja lähipiirin suosintana.

Jo 1800-luvun Britanniassa samaa koulua käyneet ”hyvät veljet” tukivat toinen toisiaan. Suomessa aatteellista yhteenkuuluvuutta ylläpidetään niin luokkakokouksissa, vapaamuurarilooseissa, kauppakamareissa kuin keskustalaisten tupailloissakin.

Hyvä veli -verkostoja moni paheksuu, mutta harva myöntää niihin itse kuuluvansa.

 

Suomessa ei ole poliittista korruptiota, koska sille on keksitty kaino kiertoilmaus: maan tapa.

Korruptoimattoman maan tapoja pidetään niin normaaleina, että välillä kriittiseltä medialtakin kestää 10–100 vuotta havaita räikeitä väärinkäytöksiä.

Vasta viime eduskuntakaudella ryhdyttiin porukalla ällistelemään, miten kansanedustajat olivat rakentaneet itselleen räikeän hyvän eläkejärjestelmän.

Vasta tämän kevään eduskuntavaalien jälkeen ryhdyttiin porukalla ällistelemään, miten hallitusneuvottelijoita rahoittaneet lobbarit ovat neuvottelemassa hallitusohjelmasta.

Kun vuonna 2008 puoli eduskuntaa ja lähes koko maan hallitus jäi housut nilkoissa kiinni vaaliraharötöstelystä, sponsoroitu hallitus ei suinkaan eronnut häpeissään.

Moni poliitikko jatkoi muina miehinä tai naisina kehittämään nerokkaampia menetelmiä kiertää tiukennettua vaalirahalainsäädäntöä. Vaalirahoitusta tutkinut Tomi Venho kertoikin Ilta-Sanomissa huhtikuussa 2019 maan tavan olevan edelleen voimissaan ”eli lakia kierretään monin eri tavoin”.

 

Suomen historiantutkimuksen jättimäinen musta aukko on 1900-luvun loppupuolen korruption kultakausi. Se on vielä niin lähellä, ettei aihetta ole tohtinut kukaan täysipäinen ronkkia.

Politiikan ja talouden pyhä korruptioliitto kukoisti välirauhasta Neuvostoliiton romahdukseen. Eliitin Suomi oli 1970-luvulla yksi suuri hyvä veli -verkosto, jossa etuuksia jaettiin ”sulle, mulle” -periaatteella. Journalistinen pätevyyskin tarkastettiin monin paikoin puoluekirjasta.

Demokraattinen oikeusvaltiokehitys huipentui siihen, että presidentti Urho Kekkonen palkitsi virkamieskuntaa ja poliitikkoja dynastiansa ylistämisestä virkanimityksillä, hallituspaikoilla, itsenäisyyspäivä- ja saunakutsuilla, kunniamerkeillä ja joulukorteilla.

 

Maan tavan ohessa elää erilaisia historiallisia paikallisjäänteitä, joista 2010-luvulla vallinnut Kittilän kulttuuri on tunnetuin.

Kittilän päätöksentekomekanismit johtivat 20 kuntapäättäjän syytteeseen asettamiseen.

Kittilässä paikallisperinteet ja Lapin laki kohtasivat pykäläntarkan oikeusvaltion. Jälkimmäinen veti pitemmän korren.

 

Korruptio on tulkintakysymys. Jos korruptio ymmärretään vain virkamiesten ja poliitikkojen lahjomisena, niin sitä todellakin on Suomessa vähän.

Jos korruptio sen sijaan ymmärretään kaikenlaisena epäreiluna suosimisena tai toimivallan väärinkäyttönä, niin maamme näyttää huomattavasti virallisia listoja turmeltuneemmalta.

Hiellä ja vaivalla rakennettu arkikorruptiojärjestelmämme on niin hienovarainen luomus, että emme useinkaan havaitse sitä, vaikka olisimme siinä kaulaamme myöten mukana.

 

Kirjoittaja on poliittiseen historiaan perehtynyt tietokirjailija.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .