Digihistoria on nouseva tutkimusala – geoinformatiikan työkalut voivat hyödyttää esimerkiksi maankäytön suunnittelijoita ja lääketieteilijöitä

Vuonna 1637 Viipurissa on vain muutama katu. Ruotsalainen Viipuri on keskiajan eurooppalaiseksi kaupungiksi suuri; Viipurin linnasta Pyöreään torniin on puoli kilometriä, ja kaupunki jää niiden väliin. Vuonna 1704 katuja on jo paljon enemmän, kun kaupunkiin on edellisellä vuosisadalla saatu ruutukaava.

Enää historiantutkijan ei tarvitse vertailla vierekkäisiä karttoja, vaan hän voi asettaa karttatasot eli eri vuosien kartat päällekkäin internetissä Viipurin digitaalisessa atlaksessa. Pohjalla on Google Earthin satelliittikuva. Nuppineulan kuvasta klikkaamalla saa lisätietoa ja kuvan nähtävyyksistä, kuten Tuomiokirkon kellotornista.

 

Vuoden 1738 kartta tuo tietokoneen ruudulle taas pari katua lisää, tällä kertaa kaupungin laitamille. Vuosien kuluessa kaupungin muurit siirtyvät kauemmas keskustasta sen mukaan, kun tykkien kantama kasvaa.

Eri vuosien kartoista selviää sekin, että suomalaisten hyvin tuntema hotelli Victoria on rakennettu täyttömaalle. Aiemmin sen paikalla on ollut vettä.

– Kun karttoja pannaan päällekkäin, voidaan hahmottaa, mitkä kaupunkirakenteen elementit on luotu mihinkin aikaan. Esimerkiksi niin sanottu vanha Piispantalo, nykyinen hotelli Atlantik, on 1600-luvulla tehdyn nykyisen ruutukaavan mukaiseen katuun nähden vinossa. Sen suunta siis noudattaa aiempaa katulinjaa, historian väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa tekevä Antti Härkönen kertoo.

 

Digitalisaatio on antanut historiantutkijoille uudenlaisia työkaluja menneen hahmottamiseen. Yksi digihistorian suuntauksista on karttojen tekemiseen ja analysointiin keskittyvä geoinformatiikka, joka yhdistää historian ja maantieteen tutkimusmenetelmiä. Itä-Suomen yliopistossa siitä ollaan erityisen innostuneita.

Historiantutkijan ei tarvitse olla koodari tehdäkseen karttoja, sillä Härkösen mukaan paljon saa aikaiseksi ilman ohjelmointiosaamistakin. Hyötyä taidoista toki on.

Karttoja voidaan hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa, kun mietitään, miten aluetta voidaan kehittää suhteessa sen historiaan ja onko mahdollisia kaivauksia varten tarpeen kutsua paikalle arkeologi.

Uusi ei kuitenkaan ole korvannut kokonaan vanhaa: Viipurista on tulossa alkuvuonna perinteinen, kirjamuotoinen kartasto, jossa kaupungin historiaa kuvataan geoinformatiikkatyökaluilla luotujen teemakarttojen avulla.

Suomen historian professori Kimmo Katajala toivoo, että Viipurin digitaalinen atlas saadaan pelillistettyä ja matkailijoiden käyttöön.

– Silloin sovellus voisi neuvoa turistin Viipurissa eri paikkoihin ja tarjota niistä tietoja.

 

Tavoitteena on luoda myös Suomen historiallinen paikkatietokanta. Mikäli rahoitus järjestyy, tarkoituksena on tehdä 1700-luvun jälkipuoliskon kartastojen pohjalta yhtenäinen, koko Suomen käsittävä digitaalinen kartta-alusta.

Siitä voitaisiin eri työkaluilla irrottaa esimerkiksi tiestöt, vesistöt ja asutukset ja ladata tietoa vaikkapa väestöstä ja tautikuolleisuudesta.

– Siitä voisi olla hyötyä esimerkiksi maankäytön suunnittelussa ja geneettisten sairauksien asemoimisessa. Geoinformatiikalla on paljon sovellusmahdollisuuksia myös koulujen historian opetuksessa, Katajala sanoo.

Maailmalla digihistoria on nouseva tutkimusala. Itä-Suomen yliopisto aloittelee yhteistyötä muun muassa Tverin yliopiston kanssa. Siellä on tehty visualisointeja karjalaisten asettumisesta alueelle 1600-luvulla.

Parikymmentä vuotta sitten ei vielä aavistettu, miten digitalisaatio muuttaa historiantutkimusta

Digitaalisesta humanistisesta tutkimuksesta on hyvää vauhtia tulossa oma tieteenalansa. Sellaista kehitystä tuskin kukaan osasi ennustaa 20 vuotta sitten.

Ensin ajateltiin, että digitalisaatio tarkoittaa historiantutkimuksessa ennen muuta lähteiden digitointia. Sukututkijat olivat kehityksen kärjessä, ja muun muassa sanomalehtiä ja kirkonkirjoja alettiin kopioida ja digitoida. Digitalisaatiota kiiteltiin siitä, että moni lähde oli nyt suuren joukon saavutettavana internetin kautta.

– Vasta myöhemmin syntyi idea siitä, että kun aineisto tuodaan digitaaliseen muotoon, sitä voidaan myös analysoida digitaalisilla työkaluilla, Suomen historian professori Kimmo Katajala kertoo.

Digihistoriassa on kolme päälinjaa: karttoihin keskittynyt geoinformatiikka, verkostoanalyysit ja tekstinlouhinta, jossa analysoidaan suurista tekstiaineistoista esimerkiksi sanojen ja käsitteiden välisiä yhteyksiä.

Nyt ollaan jo niin pitkällä, että on olemassa syntyjään digitaalisia aineistoja, esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluja tai verkkosivuja, jotka kiinnostavat historiantutkijoita.

Myös kokonaan uusia analysointimenetelmiä ja tutkimusaiheita on syntynyt. Antti Härkönen tekee väitöskirjaa, joka käsittelee digitaalisten karttojen analysoinnin mahdollisuuksia.

– Kymmenen vuotta sitten ei olisi voitu kuvitellakaan, että kukaan tekee tuollaista kysymyksenasettelua, Katajala toteaa.

Katajalan mukaan digitalisaatio on historiantutkimukselle yhtä iso mullistus kuin tietokoneiden tulo 60- ja 70-lukujen taitteessa.

Kaikille avoin, ilmainen Viipurin digitaalinen atlas on internetissä osoitteessa www.wiipuri.fi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .