Nahkasiipi, Osaton tai Tukipylväs olisi kelvannut Suomessa sukunimeksi vielä sata vuotta sitten – näin eri sukunimet sijoittuvat maassamme aikakausittain

Suomalaisten sukunimissä näkyvät eri aikakaudet, ajatussuunnat ja käytännöt. Vanhimmat sukunimet pohjaavat jo 1200-luvulle, osa on napattu matkaan 1600–1800-luvulla tai suomalaistettu kansallishuumassa.

Ensin on se suuri ero. Itä ja länsi. Idässä vanhemmilta lapsille periytyviä sukunimiä oli jo keskiajalla. Länteen ne tulivat vasta paljon myöhemmin.

– Sukunimien tarve liittyy väestönkasvuun, omistusoikeuksiin ja verotukseen. Vanhimpia suomalaisia sukunimiä ovat itäsuomalaiset nen-loppuiset nimet, kuten Hyvärinen, Keinänen, Korhonen, ja eläinaiheiset nimet, kuten Kiiski tai Karhu, Kotuksen erityisasiantuntija Ulla Onkamo kertoo.

Idässä sukunimikäytäntö omaksuttiin omaehtoisesti, ilman ylhäältä tulevaa säätelyä. Tämä on kansainvälisestikin ainutlaatuista. Muualla Euroopassa talonpojat ryhtyivät käyttämään sukunimiä ylempien säätyjen antaman esikuvan mukaan.

– Itäsuomalaiset sukunimet olivat täysin omintakeinen ilmiö. Ne syntyivät tarpeesta osoittaa sukua ja siihen kuulumista ilman ylemmiltä saatua mallia, suomalaisen sukunimitutkimuksen uranuurtaja Sirkka Paikkala sanoo.

Länsi-Suomessa käytäntö oli toinen aina 1800-luvulle asti. Maaseudulla sukunimiä ei ollut, vaan henkilö nimettiin asuinpaikan mukaan. Kun hän muutti, myös nimi muuttui.

Nimi ei ollut periytyvä sukunimi vaan eräänlainen osoite.

Idän ja lännen eri käytännöt pohjaavat erilaisiin elämäntapoihin.

– Itä-Suomessa elämäntapa oli liikkuva. Nimi identifioi henkilön ja perheen ja määritti omistusoikeuden. Länsi-Suomessa harjoitettiin kyläkeskeistä peltoviljelyä, asukkaat pysyivät paikoillaan ja heidät yksilöitiin yhdistämällä etunimeen talon- tai kylännimi, Paikkala kertoo.

Sittemmin sukunimiksi vakiintuneet lisänimet kertoivat usein kantajansa ammatin tai yhteiskunnallisen aseman.

On aatelisnimiä, kuten Härkäpää tai Tandefelt, porvaris- ja käsityöläisnimiä, kuten Rosendahl tai Lindqvist, tai oppineistonimiä, kuten Ganander tai Paldanius. On sotilasnimiä ja patronyymejä, kuten Maununtytär.

Paikkalan mukaan oppineistonimet, kuten Agricola, Argillander tai Europaeus, edustavat 1500-luvun yhteiseurooppalaista mallia.

– 1600-luvun lopussa rantautui Ruotsista myös porvarisnimimalli, joka muistutti kaksisanaisia paikannimiä: Dahlbeck, Blomstrand, Forsvik. Nämä nimet levisivät sittemmin myös maaseudun käsityöläisten, palkollisten ja tehtaantyöläisten piiriin, Paikkala kertoo.

1800-luvulla länsisuomalaiset, joilta sukunimet vielä pääosin puuttuivat, innostuivat ottamaan sukunimiä. 1800-luvun loppupuolella uuden nimen sai noin 100 000—200 000 henkilöä.

Useimmiten nimeksi valittiin nen-päätteinen luontonimen sisältävä nimi.

– 1800-luvulla omaksutut länsisuomalaiset nimet ovat kuin suomalaisen ihannemaiseman panoraamaa, joka kuvastaa niin isänmaata kuin äidinkieltä. On Aaltosia, Koivusia, Koskisia, Virtasia, Paikkala sanoo.

Osa otti kotiseutuun ja paikkaan liittyvän nimen, ja talonnimet alkavat vakiintua sukunimiksi. 1900-luvun alussa yhä useammin nimeksi tuli myös lyhyempi nimi.

Nimen saattoi valita omavaltaisesti. Usein riitti merkintä kirkonkirjoihin.

– Samoja nimiä otettiin samanaikaisesti lukuisissa pitäjissä ja sadoissa perheissä, jotka eivät olleet toisilleen mitään sukua, Paikkala kertoo.

Nimi osoitti ryhmän

Sukunimestä saattoi tunnistaa muun muassa sotamiehet ja maailmalle opiskelemaan lähteneet.

– Kun ruotujakolaitos perustettiin, Suomi oli osa Ruotsia ja nimet ruotsalaisen mallin mukaisia. Ruotusotamiehille annettiin nimeksi ensin lyhyitä luontosanoja, kuten Ek, Björn tai Blom, tai sotaa ja voimaa kuvaavia, kuten Ståhl ja Hammer, nimistöntutkija Terhi Ainiala sanoo.

Alkuun ruotusotilaiden nimet eivät periytyneet, vaan niitä käytettiin identifioimaan yksittäinen sotilas. Myöhemmin käytäntö muuttui.

Ulkomaille opiskelemaan lähtevillä muotina oli ottaa kreikalta tai latinalta kalskahtava versio suomalaisesta sukunimestä.

– Savolaisesta tuli Savonius, Kettusesta Alopaeus. Joutsen-nimestä muokattiin Gygnaeus. Myös Mikael Agricola oli yksi esimerkki tällaisesta.

Nimi kertoi ennen kaikkea ryhmään kuulumisesta.

– Porvarit ja käsityöläiset ottivat ruotsinkielisiä nimiä, kuten Nyström tai Lindqvist. Suku saattoi olla täysin suomenkielinen, mutta nimi osoitti, että kantaja on porvari tai kauppias.

 

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .