Sata vuotta sitten vain joka toinen suomalainen sai käydä vaaliuurnilla – sosiaaliturvan asiakkaiden ei katsottu olevan kykeneviä päättämään yhteisistä asioista

Itsenäisen Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista tuli maaliskuun alussa kuluneeksi tasan sata vuotta. Vaalit olivat monin tavoin erittäin merkittävät, mutta kaikki suomalaiset eivät päässeet tekemään historiaa. Äänioikeutettuja oli vain 46 prosenttia väestöstä.

Moni äänioikeutettu oli joko kuollut tai menettänyt sisällissodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä kansalaisluottamuksensa ja siten myös äänioikeuden määräajaksi. Äänioikeuden menettäneitä oli arviolta 60 000.

– Vaalit olivat siltä osin dramaattiset. Huomattava osa punaisten puolella sotaan osallistuneista oli saanut kapinatuomion ja sen mukana menettänyt kansalaisluottamuksensa ja äänioikeutensa, sanoo Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, professori Markku Jokisipilä.

Sata vuotta sitten äänioikeutta rajoitettiin myös muilla tavoin. Suurin osa rajoituksista perustui siihen, että jonkinasteisen taloudellisen itsenäisyyden katsottiin olevan välttämätön edellytys yhteiseen päätöksentekoon osallistumiselle.

Äänioikeutta ei ollut, jos oli sotilas, holhouksen alainen, irtolainen tai sai köyhäinhoidon apua säännöllisesti, asui ulkomailla, vältteli veroja, oli konkurssissa tai syyllistynyt vaalirikokseen.

– Osa näistä on nykynäkökulmasta erikoisia. Esimerkiksi jos sai pysyvästi köyhäinapua eli oli sosiaaliturvan asiakas, katsottiin, ettei tällainen henkilö ole kykenevä tai kypsä päättämään yhteisistä asioista. Myös aika pienetkin rikokset vaikuttivat, Jokisipilä toteaa.

 

Vuonna 1919 äänestettiin muutoin samoilla periaatteilla kuin maan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907. Tuolloin voimaan tulleen uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen kaikille 24 vuotta täyttäneille suomalaisille.

Äänestäminen ei enää ollut kiinni sukupuolesta – myös naiset saivat äänestää ja asettua vaaleissa ehdolle. Jokaisella äänioikeutetulla oli yhtä monta ääntä eli yksi ääni.

– Järjestelmä oli sen ajan maailmassa erittäin poikkeuksellinen erityisesti siksi, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus koskivat myös naisia, Jokisipilä muistuttaa.

– Vaaleihin on tehty vuosien saatossa muutoksia, mutta peruspilarit ovat pysyneet hyvin samanlaisina. Meillä on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lisäksi edelleen yksikamarinen eduskunta, jossa on 200 edustajaa, sekä suhteellinen vaalitapa.

 

Äänestysaktiivisuus oli itsenäisen Suomen ensimmäisissä vaaleissa 67,1 prosenttia. Se oli lähes sama kuin viime eduskuntavaaleissa vuonna 2015, jolloin uurnilla kävi 66,9 prosenttia äänioikeutetuista.

– Vuoden 1919 osuus on pieni, kun ajattelee asian historiallisuutta. Silloin pääsi ensimmäistä kertaa itsenäisessä Suomessa äänestämään ja valitsemaan valtiollista elintä, jolla oli huomattavasti enemmän valtaa kuin autonomiakauden eduskunnilla, Jokisipilä sanoo.

– Osa niistä työväenluokan ihmisistä, jotka varmasti olisivat äänestäneet, eivät voineet sitä tehdä, kun kansalaisluottamusta ei ollut. Sota vaikutti myös toista kautta. Sosiaalidemokraatit olivat sodan jälkeen jääneet pois eduskuntatyöstä, ja kun he puuttuivat, moni piti eduskuntaa porvarillisena instituutiona. Äänestäminen ei sitä taustaa vasten innostanut.

Muita tekijöitä olivat alhainen koulutustaso ja tiedonkulun ongelmat.

– Myös elämisen rytmi oli sellainen, että aikaa ja energiaa ei tahtonut riittää välittömän toimeentulon varmistamisen ulkopuolisiin asioihin, Jokisipilä sanoo.

Maaliskuun 1919 vaaleja voidaan pitää Suomen eduskunnan historian tähän mennessä merkityksellisimpinä. Niissä valittiin Suomen suunta niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin, luonnehtii Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Pasi Ihalainen.

– Suuri osa äänestäjistä valitsi äärimmäisen vasemmiston tai äärimmäisen oikeiston politiikan sijaan maltillisia keskustalaisia tai ainakin puolueiden välistä yhteistyötä etsiviä ehdokkaita.

Ihalaisen mukaan nyt lähestyvissä vaaleissa kannattaa äänestää vaikkapa vain suomalaisen demokratian ja sovinnon satavuotisjuhlan merkeissä.

– Paradoksaalista on, että sata vuotta sitten romahtaneelta vaikuttaneesta suomalaisesta demokratiasta on rakentunut maailman vakaimmaksi mainittu poliittinen järjestelmä, hän sanoo.

– Suomalaiset todella ottivat opiksi sisällissodastaan ja opettelivat toimimaan tavalla, jossa poliittisten mielipiteiden kirjo saa kuulua ja jossa haetaan enemmistöä tyydyttävä kompromissi. Vaalit ja äänestäminen ovat keskeinen osa tätä järjestelmää ja sen oikeutusta.

 

Sata vuotta sitten äänestettiin vetämällä punakynällä viiva vaalilippuun. Käytännössä pohdittavaa oli kuitenkin enemmän.

Vaalilippu oli suuri lakana, johon oli merkitty kyseisen vaalipiirin valitsijayhdistykset ja niiden kaikki ehdokkaat. Lipussa oli myös tyhjä kohta, johon äänestäjä sai kirjoittaa keiden tahansa nimiä – olivatpa nämä ehdokkaana tai ei. Tyhjään osioon kirjoitettiin ehdokkaiden nimet myös siinä tapauksessa, että äänestäjä äänesti toisessa vaalipiirissä.

Punainen viiva vedettiin sen valitsijayhdistyksen kohdalle, jota haluttiin äänestää. Näin äänestäjä antoi ehdokaslistassa ensimmäisenä olevalla ehdokkaalle yhden äänen, toisena olevalle puoli ääntä ja kolmannelle 0,33 ääntä. Jokaisella äänestäjällä oli käytössään siis 1,83 ääntä.

Jos valitsijayhdistyksen ehdokaslistan järjestys ei miellyttänyt, äänestäjä sai muuttaa sitä. Silloin punaisen viivan vetämisen lisäksi hänen tuli numeroida ehdokkaat uuteen järjestykseen.

Vaikka äänestäminen vuonna 1919 oli yksinkertaisimmillaan punaisen viivan vetämistä, se ei sujunut kommelluksitta. Suomen virallisen tilaston mukaan hylättyjä vaalilippuja oli noin 5 000, kun vaalilippuja yhteensä oli reilut 960 000.

Yleisin syy hylkäämiseen oli, että äänestäjä oli merkinnyt punaviivalla useamman kuin yhden listan. Myös tyhjiä vaalilippuja jätettiin paljon.

Hylätyksi tuli myös mustan viivan käyttö ja se, että viiva oli vedetty vaalilipun selkäpuolelle.

Moni äänestämiseen liittyvä asia on muuttunut vuoden 1919 eduskuntavaaleista. Äänioikeuden ikäraja laskettiin 21 vuoteen toisen maailmansodan loppuvaiheessa, 20 vuoteen vuonna 1969 ja lopulta 18 vuoteen vuonna 1972.

Äänioikeuden rajoitukset on karsittu valtiopäiväjärjestyksestä yksi kerrallaan. Esimerkiksi irtolaisuus poistui 1970-luvun alussa.

Myös punaisesta viivasta on siirrytty numerolla äänestämiseen.

Tänään alkava ennakkoon äänestäminen ei ollut sata vuotta sitten mahdollista. Ennakkoäänestys eli niin sanottu postiäänestys tuli ensimmäisen kerran käyttöön vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Sitä edeltävä oteäänestys tarkoitti käytäntöä, jossa kotipaikkakunnalta tilapäisesti poissa olleet henkilöt pystyivät äänestämään muualla hankkimalla otteen oman äänestysalueensa vaaliluettelosta.

Vaalipiirejä on uudistettu tavoitteena varmistaa alueellinen edustuksellisuus. Vaalikautta on jatkettu kolmesta vuodesta neljään.

– Merkittävin muutos on niin sanottujen pitkien listojen korvaaminen henkilökeskeisemmällä vaalitavalla. Sata vuotta sitten puolueet asettivat ehdokkaat listalla järjestykseen ja valituksi tuli listan alkupäästä vaalipiirissä voitettu paikkamäärä. Nykyisin kilpailua äänistä käydään myös puolueiden sisällä, koska henkilökohtainen äänimäärä ratkaisee valituksi tulon puolueen listan sisällä, Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Pasi Ihalainen toteaa.

Lähteinä myös: Heikki Paloheimo: Eduskuntavaalit 1907–2003, eduskunta.fi, vaalit.fi, Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .