Tutkija selvitti, miten suomalaiset raskaan työn raatajat pärjäsivät 1700-1800-luvulla savupirttien pimeydessä – kaamosmasennus loisti poissaolollaan

Miten ihmeessä suomalaiset pärjäsivät pitkän ja pimeän kauden 1700–1800-luvun savupirteissä? Niissä ei ollut välttämättä yhtään ikkunaa –  kenties vain pienen pieni räppänä sisä- ja ulkovalaistuksesta puhumattakaan. Hienoista valoa saatiin polttamalla päreitä.

Samaa on miettinyt joskus myös tutkijatohtori ja tietokirjailija Ulla Koskinen. Hänen tuore tietokirjansa Suomessa selviytymisen historiaa kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun valaisee, miten Suomessa on pärjätty eri aikoina.

– En ole missään lähteessä tavannut kaamokseen liittyviin ongelmiin. Pimeää ei voivoteltu, hän hämmästelee.

Sen sijaan Koskinen on törmännyt pohdintoihin, että ihmisellä oli päinvastoin jopa parempi kyky tulla toimeen pimeässä kuin valoisana aikana.

Nykyihmisille elämä savupirtissä esiintyy kenties likaisena, pimeänä ja ankeana, mutta monelle aikansa ihmisille se edusti tutkijan mukaan kodikasta, turvallista ja lämmintä asumista, eivätkä he halunneet luopua siitä. Savupirttien asukkaat pitivät savupiipputaloja kylminä. Osa kansasta asui savupirteissä vielä sata vuotta sitten.

Yhteisöllisyys kannatteli synkkää kansaa

Esivanhempiemme elämä näyttäytyy herkästi vaikeana raskaan työnteon ja kaikenlaisen materiaalisen puutteen vuoksi, mutta Koskinen näkee myös paljon iloa.

– Ei elämä ole ollut ennen eikä ole nykyäänkään vain hyvää tai huonoa, ja kaikki ei ole aineellisesta hyvästä kiinni. On monenlaista rikkautta. Paljon on kiinni asenteesta, että näkee elämässä hyvää ja löytää mielekkyyden, vaikka olosuhteet vaikuttaisivat vaikeilta.

Jos Koskisen pitäisi siirtää yksi selviytymistapa nykypäivään, hän valitsisi yhteisöllisyyden, joka kannatteli niin arjessa kuin juhlassa.

– Nykyään mennään konserttiin mutta ennen luotiin viihdettä yhdessä. Ihmiset uhrasivat paljon aikaa ja vaivaa juhlien järjestämiseen, koristeluun ja kestitsemiseen. Vieraat eivät odottaneet, että isäntäväki tekee kaiken, vaan he toivat mukanaan astioita ja ruokaa. Juhlissa oli laululeikkejä, näytelmiä ja tansseja, joihin kaikki osallistuivat. Se kuulostaa minusta kivalta – vaikka kylläkin hyvin vieraalta, että suomalaiset keksivät yhdessä näytelmäleikkejä, Koskinen innostuu.

Köyhyystutkija: Mahdollisuus iloon keskeistä

Ajat muuttuvat, mutta elämän mielekkyys voi yhä löytyä samoilta lähteitä kuin esivanhemmillammekin. Köyhyystutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuspäällikkö Anna-Maria Isola tietää, että mahdollisuus iloitsemiseen on avainasemassa myös nykypäivän vaikeuksissa eläville.

– Pitkään köyhinä olleiden kertomuksissa synkintä on juuri se, kun toivo ja ilo pakenevat. Se ei niinkään johdu siitä, ettei osaa iloita vaan siitä, miten ympäröivä yhteiskunta suhtautuu.

Yksi nykypäivän vähäosaisuudesta selviytymistä ennakoiva tekijä on se, että on iloa ja uskoa elämään. Kun on vaikeaa, erityisesti äitejä näyttää kannattelevan lasten ajattelu.

– Lapset ovat syy katsoa tulevaan. Jostain syystä se ei kuitenkaan kuulla niin näkyvästi läpi isien kertomuksista. Ehkä köyhillä miehillä rooli on perinteisempi, eikä lapsista iloitsemisesta kerrota.

Köyhyyden keskellä ja yhteiskunnan turvaverkkoihin ripustautuneena ihminen ei halua kuulla vertausta, että elämä oli ennen paljon vaikeampaa – ja kannattaa olla kiitollinen, kun saa apua ja saa elää tässä ajassa.

– Se tuntuu pahalta – ja oikeutetustikin. Eri aikakausien köyhyys on aina oma ilmiönsä. Ennen vanhaan maalaisyhteiskunnassa köyhyys oli yleistäkin ja enemmän jaettu kokemus. Nykyään köyhyys on hyvin yksinäinen kokemus. Siitä ei uskalleta puhua, koska pelätään, että ympäristö ajattelee sen olevan omaa syytä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .