Kolumni: Saako Merkel Itä-Euroopan ruotuun?

Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen Saksa on ollut monella politiikan osa-alueella vakauden ankkuri Euroopan unionissa. Itä-Ukrainan sodan, pakolaiskriisin, brexitin ja Donald Trumpin presidenttiyden keskellä Merkelin Saksa on ollut yhteistyön ja integraation vahva puolestapuhuja.

Vahvasta Saksasta huolimatta integraatio on ottanut askeleita taaksepäin ja unioni on ajautunut yhteen olemassaolonsa suurimmista kriiseistä. Enkä nyt tarkoita Britannian lähtöä unionista, vaan tiettyjen jäsenmaiden siirtymistä autoritaariseen suuntaan. Huolestuttavinta kehitys on Puolassa ja Unkarissa.

Puolassa on vuodesta 2015 lähtien pitänyt valtaa konservatiivinen, kansallismielinen ja populistinen Laki ja oikeus -puolue, joka on rajoittanut oikeuslaitoksen riippumattomuutta sekä sananvapautta. Kommunismin kaataneen Solidaarisuus-liikkeen kotimaa katsoo entistä enemmän sisäänpäin ja pitää Brysseliä vihollisena.

Unkarissa Viktor Orban ja oikeistolais-kansalliskonservatiivinen Fidez-puolue ovat olleet vallassa melkein vuosikymmenen. Kansalaisten perusoikeuksien toteutuminen on heikentynyt, vähemmistöt on ajettu ahtaalle ja myös Unkarissa nähdään unioni sekä Bryssel vihollisina.

Puola ja Unkari ovat tällä hetkellä räikeimmät esimerkit unionin kyvyttömyydestä puolustaa perusarvojaan jäsenmaiden väärinkäytöksiltä. Vielä 2000-luvun alussa äärioikeistolaisen Jörg Haiderin johtama Itävalta asetettiin boikottiin, mutta nyt unionilla ei tunnu olevan todellisia keinoja demokratian puolustamiseksi. Vaaleissa saavutettu enemmistöasema ei anna valtaapitäville oikeutta ryhtyä rajoittamaan perusoikeuksia, näin demokratiaa on aika ajoin suojattava myös siltä itseltään.

Jäsenmaiden väärinkäytökset heikentävät EU:n globaalia uskottavuutta puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Miten unioni voi uskottavasti harjoittaa maailmalla tällaista politiikkaa, kun edes omaa pihapiiriä ei pystytä pitämään ruodussa? Tässä suhteessa komission vastikään esittämään tiekarttaan laajentumisesta kuudella Balkanin maalla tulee suhtautua erittäin kriittisesti.

Miten perusoikeuksia polkevat jäsenmaat pystyttäisiin sitten palauttamaan ruotuun? Tehokkain konsultti tähän tuntuu olevan raha.

Vaikka Puola ja Unkari suhtautuvat hyljeksien EU:hun, niin taloudelliset tuet kyllä kelpaavat. Esimerkiksi budjettikaudella 2014–2020 erilaisia aluekehitystukia on myönnetty Puolalle noin 76 miljardin euron edestä.

Suomen vastaava tuki on ollut noin 1,3 miljardia euroa. Suomalaisena veronmaksajana olen enemmän kuin huolissani tästä kehityksestä.

Nykyisen budjettikauden päättyessä on toivottavaa, että tulevissa rahoitusneuvotteluissa luodaan tarkat kriteerit, joilla evätään jäsenmailta taloudelliset tuet, mikäli ne rikkovat tai pyrkivät rajoittamaan perusoikeuksia. Se, että jäsenmaa katsoo voivansa polkea perusoikeuksia ja silti ottaa vastaan miljardeittain EU-tukia, ei ole oikeudenmukaista.

On toivottavaa, että nyt kun Saksa on vihdoin saanut toimintakykyisen hallituksen, maa pystyy osoittamaan johtajuutta tulevissa budjettineuvotteluissa ja saamaan unionin perusarvoja polkevat jäsenmaat ruotuun.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.