Kolumni: Trumpin takapihalla kuohuu – mikäli venezuelalaiset haluavat muuttaa maansa suuntaan, on heidän saatava tehdä se itse

Yle on hemmotellut televisiokatsojia laadukkaalla draamalla, kun Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappausta kertova minisarja Näkymättömät sankarit on pyörinyt ruudussa. Sarjan keskiössä on Suomen asianhoitajana toimineen Tapani Brotheruksen toiminta hänen auttaessaan juntalta piileskeleviä pakolaisia.

Syyskuun 11. päivänä 1973 toteutettu sotilasvallankaappaus syrjäytti vallasta Chilen ensimmäisen vapailla vaaleilla valitun sosialistipresidentin Salvador Allenden. Kenraali Augusto Pinochetin johtamalla kaappauksella oli Yhdysvaltain tuki ja CIA toimi aktiivisesti oikeistokaappaajien tukena.

 

Yhdysvaltain toiminta Chilessä ei ollut poikkeuksellista, sillä maa on pitänyt Latinalaista Amerikkaa omana takapihanaan Monroen opista lähtien. Presidentti James Monroe julisti jo vuonna 1823 maansa periaatteen ”johon kytkeytyvät Yhdysvaltain oikeudet ja edut, että Amerikan mantereita, jotka ovat saavuttaneet vapaan ja itsenäisen aseman ja pitävät sitä yllä, ei voida ajatella Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikan kohteina tulevaisuudessa.”

Näin Yhdysvallat katsoi läntisen pallonpuoliskon kuuluvan heidän etupiiriinsä, josta eurooppalaisten olisi syytä pitää näpit erossa.

Monroen oppia vahvistettiin vuonna 1904 niin sanotulla Rooseveltin lisäyksellä. Tuolloin Venezuelan kriisin seurauksena presidentti Theodore Roosevelt totesi, että Euroopan ja Latinalaisen Amerikan maan konfliktissa Yhdysvallat puuttuisi tilanteeseen valvoakseen ”eurooppalaisten valtojen laillisia vaatimuksia” sen sijaan, että heidän annettaisiin suoraan puuttua tilanteeseen. Näin Yhdysvallat toimi Euroopan asianhoitajana ja sai vahvistettua asemaansa Latinalaisessa Amerikassa sekä tiivistettyä suhteita Eurooppaan.

Nyt Venezuela on jälleen kriisissä, kun oppositiojohtaja Juan Guaido (oikeisto) pyrkii ottamaan vallan presidentti Nicolas Madurolta (vasemmisto). Kriisi on ennen kaikkea sisäpoliittinen, mutta Yhdysvaltain ja Venäjän intressit ovat tehneet siitä kansainvälisen. Euroopan unioni on kytkeytynyt mukaan tunnustamalla alkuvuodesta Guaidon Venezuelan virkaatekeväksi presidentiksi ja antamalla näin lupauksen avusta oppositiovoimille.

Myös Suomi lähti varomattomasti mukaan tunnustamaan Guaidoa ja nykyinen Juha Sipilän toimitusministeristö teki irtioton Suomen perinteisestä ulkopoliittisesta linjasta. Maamme periaatteena kun on ollut maiden, ei hallitusten, tunnustaminen. Tällä linjalla on parhaiten ylläpidetty vakautta ja vahvistettu keskinäisiä suhteita. Toivottavasti uusi hallitus palaa tässä suhteessa perinteiselle linjalle.

 

Maduron hallintoa tukevan Venäjän on nähty sekaantuvan Yhdysvaltain etupiiriin kuuluvalle alueelle. Presidentti Trump on kiihdyttänyt kriisiä vihjailemalla asevoimien käytöstä Monroen opin hengessä. Tällaisilla puheilla on erittäin huono kaikupohja Latinalaisessa Amerikassa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat on avustanut noin pariakymmentä vallankaappausyritystä,joista suurin osa on onnistunut. Tämä on johtanut järjestelmällisesti demokratian ja ihmisoikeuksien heikkenemiseen.

Ulkopuolelta avustettu vallankaappaus ei ole venezuelalaisille tae paremmasta tulevaisuudesta. Oikeistohallinto voi sortaa kansalaisia siinä missä vasemmistolainen. Mikäli venezuelalaiset haluavat muuttaa maansa suuntaan, on heidän saatava tehdä se itse. Oli hallinto sitten minkälainen tahansa, työtä heillä riittää. Maailman demokratia­indeksissä Venezuela on sijalla 134 ja hallintoa kuvataan autoritaariseksi.

 

Kirjoittaja on tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .