Kommentti: Miltä sinusta tuntuu? - Ei näihin karkeloihin Huuhkajia kaivata!

"HUH! HUH!" Sitkeä Islanti jylhine kannustushuutoineen on hurmannut jalkapalloilevan maailman Ranskan EM-kisoissa. Peter Powell/EPA

Tuomas Heikkilä

Helsingin Sanomien kollega Jukka Vuorio ilmaisi tiistaina kolumnissaan huolensa, kun futishuuma on vallannut suomalaiset, mutta se ei näy kotimaan katsomoissa. Ilmiö ei ole uusi, vaan hyvinkin vanha tuttu. Jos EM- tai MM-vuosina huuma on jotenkin härmän perukoilla joskus näkynyt, niin korkeintaan kisojen ajaksi pudonneina yleisömäärinä.

- Minusta kauneinta, tunteikkainta ja merkityksellisintä jalkapalloa pelataan suomalaisten sarjajoukkueiden peleissä. Lähellä sinua ja minua. En oikein ymmärrä, miksi ”kannattaisin” esimerkiksi jotain englantilaista tai espanjalaista joukkuetta, kun käytännössä pääsisin näkemään joukkuetta elävänä pelikentällä korkeintaan kerran vuodessa, jos silloinkaan, Vuorio kirjoittaa.

Hänen laillaan jalkapalloa kokevia ja tuntevia on Suomessa verrattaen vähän. Isommasta massasta löytyvät Liverpoolin, Manchester Unitedin, Italian, Espanjan ja Saksan ynnä muiden fanit.

Olen yhtä mieltä siitä, että se on hämmentävää.

Kaksi vuotta sitten näin aikuisen suomalaisen miehen itkevän. Hän oli sonnustautunut Argentiinan fanipaitaan. Jossain kaukana Estádio do Maracanãlla, Riossa, Mario Götze iski voittomaalin jatkoajalla Argentiinan verkkoon. Erotuomari Nicola Rizzolin loppuvihellys kirvoitti kyyneleet Matsi barin terassilla.

Ei, en ymmärtänyt. En, vaikka henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen ja kenties rakkain urheilumuistoni liittyy nimenomaan Argentiinaan ja Diego Maradonan maagiseen turnaukseen Meksikossa 1986. Tappion raastavuuden aitoutta en kuitenkaan tohtinut epäillä.

Tunnen miehen, joka on kannattanut Manchester Unitedia vuosikymmeniä, jopa puolen vuosisadan ajan. Hän näki suosikkinsa ensimmäisen kerran livenä Old Traffordilla täytettyään 60 vuotta. Hetki oli kuulemani mukaan herkkä. Ja ei, ihan täysin en ymmärtänyt tätäkään, vaikka toki paremmin kuin tuon edeltävän esimerkin.

Tunnen miehen, joka on pääsääntöisesti järkevä ja analyyttinen, joskus jopa tylsyyteen saakka. Saksan jalkapallomaajoukkueesta hänen kanssaan ei kuitenkaan voi järkevästi keskustella. Hän ei tirauta kyyneleitä die Mannschaftin puolesta, ei voiton eikä tappion hetkellä. Mutta mustavalkoisen fanipaidan hän kaapistaan kaivaa joka toinen vuosi, ainakin henkisesti.

Tämä, jos joku, on täysin käsittämätöntä.

Takavuosina kirjoitin tämän lehden paperiseen versioon Italian jalkapallomaajoukkuetta parjaavan kolumnin. Suoraan henkilökohtaiseen sähköpostiini ei ole koskaan tullut yhdestäkään toisesta jutusta niin paljon palautetta kuin tästä tuli.

Piikki Azzurriin oli piikki monen jalkapallosydämeen.

Näissä EM-kisoissa olen huomannut, että Islanti sykähdyttää. Lähes kaksi vuosikymmentä urheilutoimittajana ovat tehneet tehtävänsä, sitä sykähtymistä tapahtuu nykyisellään liian harvoin.

Osaltani suomalainen jalkapallo ei ole oikein koskaan siihen kyennyt. Valitettavasti.

Ennen kisoja mietin Islannin kohdalla vain sitä, että vieläkö Eidur Gudjohnsen pelaa? (Vielä!) Muista Satujen saaren sankareista en ollut kuullutkaan. Ja raadollinen totuus on se, että elokuussa muistan tuskin enää koko Islantia.

Meitä tuuliviirejä lienee suomalaisilla kotisohvilla paljon. Ylen loistavat EM-lähetykset ovat keränneet yli puolen miljoonan silmäparin keskikatsojamääriä. Osa meistä on pitkän linjan jonkun maan kannattajia, osa hyppää siihen bandwagoniin joka kulloinkin sattuu mielen sopukoita miellyttämään.

Joidenkin mielestä tämä viimeksi mainittu on täysin kerettiläistä toimintaa, josta joutaisi roviolle tai vähintään jalkapuuhun. Omasta mielestäni jalkapallon arvoturnausten hienous piilee juuri tässä.

Tästä syystä en Suomen maajoukkuetta näihin karkelohin erityisemmin kaipaa. Moni mielenkiintoinen tarina vierailta mailta tulee kerrotuksi, kun kisalähetyksiin ja -raportointiin ei liity pakollista, mutta toki kaikin tavoin ymmärrettävää Huuhkajat-vouhotusta. Sen käsitän tietysti vallan mainiosti, että moni näkisi näillä areenoilla mielellään myös Suomen sinivalkoiset värit.

No, oli miten oli. Tärkeintä urheilussa on tunne. Se voi olla juurevaa, vuosia tai vuosikymmeniä vanhaa tai vain ohikiitävää, mutta tunnetta yhtä kaikki.

Tänään Ranskassa ryhdytään seulomaan välieräjoukkueita. Välierät pelataan ensi tiistaina ja keskiviikkona, finaali on vuorossa sunnuntaina 10. heinäkuuta. Se voi - ainakin vielä, ainakin teoriassa - olla Wales-Islanti.

Miltäs se tuntuisi?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut