BLM-liikkeen eturivin NBA-tähdet ovat ay-miehiä, ja heidän silmissään siintävät yhä suuremmat tavoitteet

LeBron James ja muut tämän päivän suuruudet ovat tiukasti ammattiyhdistysmiehiä. AFP / LEHTIKUVA

Raiko Häyrinen / STT

Pitkä, suora varsi ja sen päässä tiukasti ylöspäin kaartuva lapa. Siltä näyttää maahan asetettu jääkiekkomaila, ja siten Yhdysvaltain mustien aseman on ajateltu muuttuneen: vuosikymmeniä paikallaan polkemista, kunnes kansalaisoikeusliikkeen suuret voitot 1950- ja 1960-luvuilla käänsivät käyrän kohti tasa-arvoa.

Näitä merkkipaaluja olivat koulujen segregaation lopettanut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös Brown versus Board of education (1954), segregaation julkisissa tiloissa ja syrjinnän työelämässä kieltänyt Civil Rights Act (1964), lukutaitotestit äänestäjäksi rekisteröitymisessä kieltänyt Voting Rights Act (1965) sekä syrjinnän asuntokaupassa ja -vuokrauksessa kieltänyt Fair Housing Act (1968).

Tasa-arvo eteni jo ennen lainsäädäntöä

Mutta jos tarkastellaan muutakin kuin lainsäädäntöä, jääkiekkomaila ei kuvaakaan mustien aseman kehitystä Yhdysvalloissa, muistuttavat Shaylyn Romney Garrett ja Robert D. Putnam kirjassaan The Upswing: How America Came Together a Century Ago and How We Can Do It Again. Garrett ja Putnam tarkastelivat tasa-arvon etenemistä terveyden, koulutuksen, tulojen, varallisuuden ja äänestämisen kautta.

Tutkijat tulivat hämmästyttävään tulokseen. Mustat etenivät kohti tasa-arvoistumista jo kauan ennen lainsäädännön suuria saavutuksia. Joulukuun alussa Garrett ja Putnam julkaisivat New York Timesissä kirjoituksen , jossa muistuttivat vielä tärkeämmästä havainnostaan. Kansalaisoikeuslakien säätämisen jälkeen tasa-arvoistuminen on hidastunut, pysähtynyt ja osin jopa kääntynyt kohti epätasa-arvoistumista.

Tutkijoiden mielestä tasa-arvoistumista tuotti itse asiassa lainsäädännön sijaan mustien suuri muuttoliike etelästä suuriin kaupunkeihin ja siihen liittynyt nousu parempiin työpaikkoihin. Tasa-arvoistumisen pysähtyminen viiden viime vuosikymmenen aikana on ollut yksi viime vuosien Black Lives Matter -liikehdinnän sytykkeistä.

Minä, me, minä

Garrettin ja Putnamin mielestä tasa-arvoistumisen pysähtymisen taustalla on kaksi isoa syytä. Ensimmäinen on valkoisten jarrutus, toinen on tutkijoiden tilastoihin perustuva tulkinta: ”minä-me-minä”-käyrä.

Sen mukaan 1960-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa elettiin käyrän huippua, me-kohtaa, yhteisten arvojen huipentumaa, josta on luisuttu kohti yhä kasvavaa itsekeskeisyyttä. Tosin tuo huippukohta sisälsi oman tuhonsa siemenen, sillä ”me” määriteltiin monesti ihonvärin mukaan.

Me-hengen huipulla 1960-luvun puolivälissä alkoi myös NBA-koripalloilijoiden järjestäytyminen. Ennen vuoden 1964 tähdistöpeliä koripalloilijat uhkasivat jäädä pukuhuoneeseen, mikäli omistajat eivät hyväksyisi pelaajayhdistystä neuvottelu- ja sopimusosapuoleksi. Ensimmäistä kertaa televisioitavan tähdistöottelun peruuntuminen olisi ollut iso kolaus liigalle, ja omistajat joutuivat taipumaan.

Toinen merkittävä voitto oli pelaajien tähtitakamies Oscar Robertsonin johdolla ajama oikeusjuttu, joka lopulta antoi sopimuksettomille pelaajille, "vapaille agenteille", oikeuden itse valita työnantajansa.

Tähdet samassa rintamassa

Näissä taisteluissa NBA:n kirkkaimmat tähtipelaajat seisoivat etulinjassa, mikä on ollut yksi koripalloilijoiden aseman parantumisen takeista. Vain vuoden 1998 pitkän työsulun aikana pelaajien rivit näyttivät hiukan horjuvan, mutta muuten pelaajat tähdistä penkkikalleihin ovat pysyneet yhtenäisinä – eikä tilanne ole muuttunut. LeBron James ja muut tämän päivän suuruudet ovat tiukasti ammattiyhdistysmiehiä, vaikka heidän tähteyttään voi pitää esimerkkinä minä-aikakauden voimistumisesta.

Joukkovoimalla saavutettujen asemien ansiosta tähtipelaajien neuvotteluasema suhteessa seuraomistajiin on vahvempi kuin koskaan. Oscar Robertsonin johdolla taisteltu vapaiden agenttien oikeus valita työpaikkansa tekee joka kesä parhaista sopimuksettomista pelaajista erikoisosaajia, joista työnantajat kilpailevat.

Yhdysvaltain palkansaajien joukossa huipputuloisten suhteellinen asema on parantunut, kun taas keskiluokka on pitkään polkenut paikallaan. Kaikki NBA-koripalloilijat kuuluvat huipputuloisiin, ja heidän asemansa on kehittynyt aivan eri tahtiin kuin afroamerikkalaisten ylipäätään. NBA:n päävalmentajien ja omistajien joukossa afroamerikkalaisten määrä on kuitenkin kasvanut tuskastuttavan hitaasti.

"Saivatko he mitään?"

Nykypäivän NBA-koripalloilijat eivät käytä joukkovoimaansa vain työsuhde-etujen neuvottelemiseen, vaan myös poliittiseen vaikuttamiseen. NBA:n pudotuspelikuplan aikana Milwaukee Bucksin pelaajat aloittivat useisiin urheilusarjoihin levinneen protestiaallon poliisiväkivaltaa vastaan. Sen tuloksena pelaajayhdistys perusti NBA:n kanssa ”sosiaalisen muutoksen koalition”, joka tukee poliisi- ja oikeuslaitoksen uudistamista ja tarjosi NBA-areenoja äänestyspaikoiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.

Ainakin osa pelaajista ajattelee uusiksi myös pelaajien osuutta liigan talouskasvussa. Andre Iguodala on pitkään ollut yksi NBA:n isoimmista äänistä BLM-liikkeessä, ja hiljattain hän esitti New York Timesin haastattelussa ajatuksen pelaajien osuudesta seurojen arvonnousuun.

Utah Jazz myytiin aiemmin tänä vuonna 1,66 miljardin dollarin hinnalla. Seura oli edellisen kerran vaihtanut omistajaa 1985, jolloin autokauppias Larry H. Miller osti puolet seurasta kahdeksalla miljoonalla dollarilla. Myöhemmin Miller osti toisen puoliskon Jazzista 14 miljoonalla.

– Hyötyikö yksikään Jazzin historian pelaajista, kuten John Stockton tai Karl Malone, seuran arvon noususta? Saivatko he mitään? Ei, Iguodala sanoi.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut