Jari Mönkkösen tarina: Se oli tuplavoltti taaksepäin

Jari Mönkkönen oli urheilijana maailmanluokan telinevoimistelija. Hän oppi keskustelemaan avoimesti ja herkeämättä kehonsa kanssa. Sitten keskusteluyhteys meni poikki. Juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Keskisuomalaisessa 16.12.2016.

Jari Mönkkönen ei lakkaa ihmettelemästä käsiään.

Hän suuntaa lujan ja haastavan katseen alaviistoon. Kädet on asetettu pyörätuolissa istuvan palomiehen syliin.

– Jännä tunne. Vaikka kuinka yritän, kourat eivät nouse tuosta mihinkään.

– Ne eivät vain liiku.

Mönkkönen, 42, ei hymyile. Hymähtää kuitenkin.

– Sinä päivänä, kun kymmenen vuotta sitten lopetin aktiiviurani, tuuletin. Jess, minä kävelen yhä. Niin monta kertaa kun olin niiden 20 vuoden aikana tullut päälleni alas.

– Sitten tapahtuu harmittomissa treeneissä jotain, minkä ei pitänyt olla koskaan mahdollista, ei kaiken sen jälkeen ja näillä ikävuosilla.

Viime kesänä, heinäkuun 20. päivä, rekin EM-hopeamitalisti loukkaantui tapaturmaisesti voimisteluharjoituksissa. Korkea tetraplegia, neliraajahalvaus.

– Olkapäät sinulla liikkuvat, vaimo Sanna Mönkkönen sanoo.

– Ei voi kuin päätä heiluttaa, Jari vastaa.

– Se sitten heiluukin aika paljon.

Keskiviikko. Suomalainen kesäaamu täynnä lupauksiaan. Ilmassa ei etiäisiä.

– Pudotin Sannan, Moona-tyttären ja autolastillisen myytävää kamaa Hietalahden kirpputorille, Mönkkönen aloittaa tarinansa.

– Siitä jatkoin treenaamaan kaverini Kai Käräjäojan kanssa Ruoholahdessa sijaitsevaan Taitoliikuntakeskukseen.

Huippu-uransa jälkeen Mönkkönen ei ollut päästänyt irti tekemisestä. Telinevoimistelu tuli pyyhkäistyä sivummalle, mutta muiden lajien kirjo oli vaikuttava: mäkivetoja, kuntosalia, street workoutia, brasilialaista ju-jutsua, kiipeilyä...

– Harjoittelu oli fanaattista, kaksi kertaa päivässä, jos mahdollista, Sanna Mönkkönen todistaa.

– Voimistelu palasi valikoimaan vasta viime vuonna, akrobatian muodossa.

Taitoliikuntakeskuksessa Jari asteli ilmavolttiradalle.

– Se on 13 metriä pitkä, kolme metriä leveä ja 30 senttiä korkea joustava ilmatäytteinen rata, jolla tehdään permantoakrobatiaa.

– Tarkoitus oli hypätä paikaltaan taaksetupla, kaksoisvoltti taaksepäin.

Alempana odotti pehmeä patja.

"Niskasta kuului hirveä pamaus"

Mönkkönen on tehnyt taaksetuplan tuhansia kertoja. Hänen mukaansa liikkeessä ei käytännössä piile vaaraa.

– Kun kerä pysyy kiinni ja polvet rullaavat, vartalo antaa myöten, vaikka tulisi tosi pahasti niskoille.

– No, nyt menin volttiradan päähän. Yritin ponnistaa niin kovaa kuin pystyin ja lähdin pyörittämään kerää. Sitten...

Mönkkönen ei pysty puhumaan pitkiä lauseita. Hänen on välillä haukottava ilmaa, koska kaikki hengityslihakset eivät ole auttamassa.

– En tiedä, mitä tapahtui. Lipesikö kerä ilmassa vai oliko ponnistuksessa jotain pielessä?

Volteista jälkimmäinen jäi vajaaksi.

– Tulin alas niin huonossa kulmassa kuin ikinä voi tulla. Niskasta kuului hirveä pamaus. Jalat ja kädet eivät liikkuneet. Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta.

– Minulle kävi näin.

Tässä kohdassa takauma vuoteen 1986.

Rasavilli 11-vuotias Jari Mönkkönen oli livahtanut kaverinsa kanssa salaa yleisurheiluharjoituksista Jyväskylän Monitoimitalon telinesaliin.

– Olin juuri hyppäämässä voimistelumonttuun, kun JyVon legendaarinen valmentaja Mika Holopainen huomasi minut, Mönkkönen muistelee.

– Se hyppy oli taaksetupla.

– Ironisinta koko jutussa on se, että voimisteluni alkoi samalla liikkeellä kuin mihin se sitten päättyikin.

Kenenkäs poikia, Holopainen kävi kysymässä.

Tulisitko seuran valmennusryhmään?

Nyt kävi huonosti

Taitoliikuntakeskuksen patjalla Mönkkönen huusi Kai Käräjäojalle, että nyt kävi huonosti.

– Pyysin, että soita ensin ambulanssi ja sitten Sannalle. Hengitys hiipui pinnalliseksi. Sanoin, että varmista hapen saanti, jos taju menee.

Taju ei mennyt. Pelastuslaitoksen miesten saapuessa paikalle, Mönkkönen alkoi johtaa joukkoja.

– Paloesimiehen ammattirooli löi päälle, Sanna laskee käden miehensä harteille.

– Ongelma oli se, että patja oli pehmeä. Sinne ei voinut rynnätä pelastamaan, Jari kertoo.

– Sanoin, että yksikään ukko ei hyppää tänne, pitää tulla hiipimällä.

Sen jälkeen kaaos.

Sairaalaan, kuvaukset, luksaatio, neljäs ja viides niskanikama sijoiltaan, niskaveto jolla nikamia yritettiin palauttaa paikoilleen, nukutus, seuraavana aamuna leikkaus.

– Minun kohdallani 14:s, Mönkkönen virnistää.

Töölön sairaalassa aika ankkuroitui.

– Olin tehohoidossa 97 päivää. Kärsivällisyys kasvoi, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Laskin tiilenpäitä, jotka näin ikkunasta. Laskin ne yhä uudestaan. Oli kolme asentoa, joissa pystyin olemaan: vasen kylki, oikea kylki ja selällään.

Kehossa oli haamutuntemuksia.

– Välillä tuntui kuin olisin poreammeessa. Välillä siltä, että jalat lentävät ilmaan. Pahimmillaan, kun joku kosketti sängyn päätyä, oli kuin kivulias sähköisku olisi mennyt vartalon läpi.

Hiljaisuudessa Mönkkösen elämän arvot alkoivat keinahdella.

– Sitä tuli oltua ennen aika itsekäs, yksilölajeissa huippu-urheilu on sellaista. Nyt ajatukseni elämästä on toisenlainen.

– Vaimo ja lapset (Moona, 13, Rasmus, 10 ja Miisa 8) ovat muodostuneet aina vain tärkeämmiksi. Ilman Sannaa tästä ei olisi tullut mitään. Hän on jaksanut luoda voimaa ja positiivisuuta.

– Kun juttelen Moonan kanssa, hän pyörii koko ajan piruetteja.

Mönkkönen kaipaa helmikuun loppua. Silloin on luvassa paluu kotiin.

– Tosin se ei ole helppo siirtymä, Jari huomauttaa.

"Minulle tämä on herkkä paikka"

Haastattelun suvantokohdassa Mönkkönen kääntää kysymyksen kirjoittajalle.

– Mikä on sinun oma ajatuksesi tästä jutusta?

Toimittajan hapuillessa sanojen valintahyllyillä, hän jo jatkaa.

– Minulle tämä on herkkä paikka, Mönkkönen myöntää.

– En sano, että olisin katkera. Tilanteessa on mahdollisuuksia, joita en ole aikaisemmin osannut kuvitella. Toisaalta en ole hyväksynyt, mitä minulle tapahtui. Se vaatii paljon työstämistä. 

– Ajattelen, että ulos tuleva tarina voi viedä asiaa eteenpäin. Tavoite on, että kourat vielä nousevat sylistä. Ja että pääsisin itse liikkumaan.

Kun Mönkkönen siirrettiin kuukausi sitten Validia-kuntoutuskeskukseen, hän ei rohjennut käydä ruokalassa.

– En kehdannut mennä ruokasaliin pyörätuolissa. Lopulta uskaltauduin keskipäivällä kahville, kun ajattelin, että ei siellä siihen aikaan ole paljon ihmisiä. Ei se niin kummallista ollutkaan.

Yksi kummituksista tuli häädettyä.

– Tässä tilanteessa ei voi eristäytyä, synkistellä ja pistää leukaa rintaan. Se tie ei vie mihinkään.

Mönkkönen ei hymähdä. Hän hymyilee.

Mönkkönen puhuu mahdollisuudesta. Hänen olemuksensa vapautuu. Diagnoosi sivalsi, mutta jätti merkittävän varauksen. Selkäydin ei ole kokonaan poikki.

– Se näyttää hyvältä, mutta näistä ei koskaan tiedä, Jari toteaa.

– Toivoa on, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ennusteita ei anneta.

Kuntoutus haastaa taistelemaan.

– Töölössä hoidon tärkein tavoite oli pitää ihminen hengissä. Validiassa potilasta patistetaan ylös vuoteesta ja mahdollisimman omatoimiseksi.

– Usein sanotaan, että loukkaantuneet urheilijat palaavat areenoille kovan tahdonvoimansa ansiosta. Tämän tapauksen kanssa ei tahdonvoimalla ole mitään tekemistä. Olo on parempi, kun mieli pysyy positiivisena, mutta loppupelissä on vain odotettava, että hermonpäät löytävät kaverinsa.

– Mitä ne nyt kasvavat? Millin vuorokaudessa.

Reilu vuosi sitten Sanna ja Jari Mönkkönen perustivat firman. Volttimedia Oy. Hirtehistä huumoria nimessäkin.

– Meillä on oma tuote, Game of Skills. Se on telinevoimistelun pohjalta kehitetty oheisharjoittelukonsepti muille lajeille. Minä työllistän itseni ja Jari tuo asiantuntemuksensa, Sanna kertoo.

Jari innostuu.

– Kaksi päivää sitten olin duunissa. Suunnittelin erinäisiä ohjelmia.

Hän on voimistellut elämässään niin paljon, että enää ei tarvitse testailla. Osaaminen ei ole kadonnut mihinkään. Riittää, kun ex-taituri sanoo kommenttinsa.

– Auttaa, kun saa siirrettyä ajatukset toisaalle, hän sanoo.

"Itsekseen ei pitäisi kenenkään pelleillä"

Huippu-urheijan ura on hitsattu Mönkkösen mieleen.

– Siitä tulee semmoinen olo... Vaikea kysymys. Ehkä arvostan nyt uraani enemmän kuin lopettamisen jälkeen, hän miettii.

– Oli hienoa, kun nuorena ja terveenä sai tehdä kovia juttuja ja vielä pärjäsi.

Mönkkönen on aina ollut hurjapää. Hän pyytää vaimoaan näyttämään puhelimesta klipin. Siinä Mönkkönen tekee pendulumin: sillan alle vastakkaiselle puolelle kiinnitetään köysi, jonka varassa hypätään tyhjyyteen.

– Turhaa riskin ottoa, Mönkkönen puuskahtaa nyt.

– Jotenkin elämä on mennyt siihen, että pitää näyttää maailmalle.

Duudsonit ja muut stuntien tekijät saavat Mönkkösen huolestumaan.

– Kun itselle kävi näin, tuntuu, että ei ole mitään typerämpää kuin ajaa tahallaan autolla kaivurin kauhaan.

– Trampoliinikin pelottaa. Nuoret pompauttavat kotipihoillaan toisiaan ilmaan. Kolme volttia ei ole mitään, neljästä saat kaverien hyväksynnän ja olet kovempi jätkä.

– Itsekseen ei pitäisi kenenkään pelleillä. On viisautta mennä seuraan ja tehdä temput hallitusti valvovan silmän alla.

Mönkköset katsovat toisiaan. Ravistuttaa. Kiitollisuus pakottaa kyynelkanavia.

– Ihmiset ovat revenneet meidän vuoksemme. On vaikea ottaa vastaan sellaista määrää apua, Jari huokaa.

– Uskomattomia asioita, Sanna lisää.

– Tuntee itsensä pieneksi, kun tajuaa, miten älyttömän kilttejä ihmisiä ympärillä on.

Isovanhemmat, tutut, Helsingin pelastuslaitos, hoitajat, lääkärit, Töölön sairaalan ortopedian ylilääkäri Janne Reitala, Validian kuntouttajat...

– Asumme rintamamiestalossa Maununnevalla. Jarin työkaverit kaatoivat pihasta ison koivun ja pilkkoivat siitä polttopuut, Sanna kertoo.

– Rasmus pelaa HJK:ssa jalkapalloa. Muiden pelaajien vanhemmat ovat tuoneet meille joka sunnuntai ruokaa.

Yhden ihmisen Mönkköset mainitsevat erikseen. Jani Tanskanen oli urheilu-uran aikana Jarin lähin seurakaveri, ystävä ja kilpakumppani, joka asetti riman hävyttömän korkealle.

– Nyt hän on ollut tuki ja turva, Sanna sanoo.

– Sinä päivänä, kun Jari loukkaantui, mietin keneen voin ottaa yhteyttä. Oli pakko löytää joku, jolle puhua. Soitin Janille. Hän saapui heti sairaalaan ja oli myöhään iltaan.

– Sanoin Janille, että lähde vain kotiin. Hän vastasi, että ei voi.

"Älä kirjoita tuhkimotarinaa"

Kun jätämme Validian, muu maailma alkaa tavoilleen uskollisena hyppiä silmille.

Eri sivustoilla kinastellaan, onko norjalaishiihtäjä Therese Johaugille samana päivänä esitetty 14 kuukauden kielto lykkiä kilpailuissa liian lyhyt vai liian pitkä. Merkitykset kutistuvat ja laajenevat.

Käsitykset ajasta kieppuvat spiraaleina Helsingin pimeään.

– Puolitoista tai kaksi vuotta, sitten näemme, mihin Jarin vamman kanssa mennään, Sanna Mönkkönen oli sanonut juuri äsken.

Elämä sutii epäreiluin pensselein.

– Älä kirjoita tuhkimotarinaa, Jari Mönkkönen oli pyytänyt lähtiessämme.

Haastattelu julkaistiin Keskisuomalaisessa 16.12.2016.