Jussi Laurilan pitkän polun päästä löytyi MM-kultaa

Äskettäin yleisurheilijat kilpailivat EM-mitaleista Berliinissä ja uimarit Glasgow’ssa. Suunnistajat puolestaan väänsivät MM-mitaleista Latviassa. Lajien edustajat olivat näyttävästi esillä televisiossakin. Suomalaiset juhlivat näissä kisoissa mitalia kahdesti.

Samaan aikaan Itävallan Waldviertelissä yksi suomalaisurheilija toteutti vuosien unelmansa henkilökohtaisesta maailmanmestaruudesta. Sitä tuskin moni huomasi.

– Pitkään sitä on metsästetty. Vuonna 2012 voitettiin jo viestikultaa, oikeastaan siitä asti henkilökohtainen mestaruus on ollut aina tavoitteena, Jyväskylässä asuva ja Jalasjärven Jalasta edustava Jussi Laurila kertasi Suomeen palattuaan.

Pyöräsuunnistus on melko pieni laji, mutta silti 32-vuotiaan Laurilan kaltaisille pitkän linjan urheilijoille soisi laajemman huomion.

– En tiedä, mitä Kurikka meinaa mulle lahjoittaa. Jalasjärveä kun ei enää ole, Laurila itse naurahti muistamisille.

– Kyllä tässä elämä taitaa ihan samalla lailla jatkua. Tärkeimmässä piirissä ehkä näkyy, että jotain tässä on saavutettu. Heti kisan jälkeen tuli paljon onnitteluja, tuore maailmanmestari huomautti.

Pyöräsuunnistus ei kerää koko kansan huomiota, mutta mistään minilajista ei ole kyse. MM-kisoihin osallistuu lähes sata miestä, joten helpolla menestys ei tule.

– Koko ajan taso on laajentunut. Yksittäisiä kuskeja, jotka satsaa lajiin, on koko ajan enemmän. Venäjällä on 3–4 lähes täysipäiväistä polkijaa, jotka saavat urheilijapalkkaa. Kovia tulee myös esimerkiksi Tshekistä, Sveitsistä ja Ranskasta, Laurila selvitti.

Pyöräsuunnistuksella on suunnistuslajeista enemmän potentiaalia kasvuun kuin lumettomien talvien uhriksi jääneellä hiihtosuunnistuksella. Pyöräily on Euroopassa suosittua, joten kasvun mahdollisuuksia pyöräsuunnistuksellakin on.

– Musta tuntuu kuitenkin, että yhä suunnistuksen puolelta tulee siirtymiset. Tosin Suomessakin on koko ajan enemmän niitä, jotka valitsevat pyöräsuunnistuksen jo nuorena päälajikseen.

Laurilan tausta on suomalaiseksi pyöräsuunnistajaksi hyvin tyypillinen. Hän oli lupaava hiihtosuunnistaja, joka edusti kerran Suomea myös nuorten MM-kisoissa. Siirtymä pyöräsuunnistukseen on suhteellisen helppoa, sillä lajien taitovaatimukset ovat melko samankaltaiset. Hiihtosuunnistajat liikkuvat moottorikelkkaurilla ja pyöräsuunnistajat poluilla.

– Hiihdon kalustohommat eivät olleet niin lähellä mun sydäntä. Pyörän kanssa pelaaminen on jotenkin mukavampaa.

Pyöräsuunnistuksessa kaluston merkitys ei ole niin suuri.

– Tärkeintä on, että pyörä on luotettava. Huoltamisen osalta perusjutut pystyy tekemään itse. Kisareissujen jälkeen pyörä kannattaa usein purkaa osiin, sillä kisoissa pyörä likaantuu.

Huoltohommiin voi joutua myös kilpailun aikana.

– Renkaita menee. Se on se yleisin ongelma kisan aikana. Erilaisilla litkuilla rengas saadaan paikattua, Laurila kertoi.

Pienen sisäpiirin laji. Sellainenhan pyöräsuunnistus kiistatta on. Mutta tarvitseeko sen muuta ollakaan?

– En mä koe, että pyöräsuunnistuksen pitäisi väkisin olla iso laji. En mä esimerkiksi tästä ammattia tarvitse. Se on se elämäntapa, joka tässä viehättää. Bonusta sitten on, jos laji kasvaa, Laurila totesi.

– Itse toivoisin mieluummin sellaista ruohonjuuritason kasvamista. Että vaikkapa suunnistajat löytäisivät lajin pariin ja kisoihin. Nyt he tulevat vasta, kun jalat eivät enää kestä juoksemista, Laurila hymyili.

Elämäntapalajeissa menestyminen ei siis tuo urheilijalle mainetta eikä rahaa. Oman unelman saavuttaminen tekee kuitenkin Laurilan onnelliseksi.

Ja se on jo melko paljon.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .