Kolumni: Armoton tyhjyys snookerin jälkeen

Tiistaina iski armoton tyhjyys. Näin on käynyt jo erittäin monena keväänä sen jälkeen, kun snookerin MM-turnaus on ohitse.

Nyt pudotus tyhjyyteen oli tavanomaista pahempi. Sheffieldissä pelattiin tänä vuonna poikkeuksellisen hieno turnaus. Kaiken kruunasi maaginen finaali, jossa kaksi lajilegendaa väänsivät draaman kaarta niin monella tavalla, että katsoja joutui täydellisesti sidotuksi television ääreen.

Olen katsonut penkkiurheilijan urallani monta upeaa näytöstä. Mark Williamsin ja John Higginsin finaali asettuu katsomiskokemuksena aika lailla kärkipäähän.

Mikä siinä snookerissa on niin hienoa? Tätä ovat vuosien varrella kyselleet verta, hikeä ja kyyneleitä -henkiset urheilijaystäväni. Samaa on tiedustellut kaksiviikkoisen MM-turnauksen ajan vaimoni, kun olen iltaisin linnoittautunut rauhalliseen huoneeseen.

Ihmettelyt ovat olleet aiheellisia. Itsekin yleensä koen, että urheilussa hiki lentää ja keuhkot ovat kovilla. Silti en kyseenalaista snookerin urheilullisuutta. En varsinkaan MM-turnauksen, jossa pelit ovat pitkiä, ja näin pelaajien henkiset ominaisuudet joutuvat rajuun testiin. Pitkissä otteluissa tulee jokaiselle väistämättä heikkoja hetkiä, joiden ansiosta otteluiden kulku aaltoilee kiehtovasti.

Kaksipäiväinen finaali on oma lukunsa. Henkisen rääkin täytyy olla liki sietämätön. Sen voivat kestää vain huippu-urheilijat. Williams oli maanantai-iltana kamalassa testissä. Higgins kiri 7–14-tilanteesta 15–15-numeroihin ja pelasi liki täydellistä snookeria. Williams ei skotin massiivisesta itkusta hätkähtänyt, vaan raapi väkisin tarvittavat framet itselleen ja voitti 18–16. Ratkaiseva lyöntisarja alkoi taianomaisesta punaisen pussituksesta, johon finaalipaineissa tuskin kukaan muu olisi pystynyt.

Jaa, mitäkö olen vastaillut ihmettelijöille snookerin hienoudesta. Paras vastaus on ollut tuoda ihmettelijä television ääreen ja antaa pikaopastus taktisesti mielenkiintoisen lajin säännöistä. Se on koukuttanut aika monet hikijumpan ystävätkin. Vaimoon ratkaisu ei ole tehonnut, mutta 8-vuotiaasta tyttärestäni olen saanut innokkaan kanssakatselijan.

Se, että snookerissa ei tarvita aivan rautaista fyysistä kuntoa, mahdollistaa hienot urheilijatarinat. Mietitään vaikka myöhään maanantai-iltana mestaruutta juhlinutta Williamsia.

Williams, 43, oli snookerin absoluuttisella huipulla 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen ”Welsh Potting Machine” ehti kulkea useita vuosia lajin terävimmän kärjen varjossa. Vaeltelu tiivistyi vuosi sitten, kun hän ei selviytynyt karsinnoista varsinaiseen MM-lopputurnaukseen. Tuolloin Williams pohti vakavasti upean uransa lopettamista.

Läheistensä ja erityisesti vaimonsa kannustamana Williams päätti kuitenkin jatkaa. Nyt hän on maailmanmestari. Sitä ei kukaan olisi osannut ennustaa viime keväänä, ei siihen uskonut edes Williams itse.

Hienoa oli sekin, että maanantai-iltana Williamsin kolme poikaakin näki Crucible Theatressa, että isä on yhä mestaripelaaja eikä vain nimi lajin historian lehdillä. Lapset eivät olleet edes syntyneet 15 vuotta sitten, jolloin Williams edellisen kerran juhli mestaruutta.

Aikamoinen tarina. Nyt penkkiurheilijalla on edessään pitkä vuosi odottaa uutta. Mutta olen myös ihan varma, että se odotus palkitaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .