Kolumni: Avoin kirje taklaajalle

Kunnioitettu jääkiekkoilija. Arvoisa taklaaja.

Se on joskus bang ja tyhjyys! Yksi sekunnin sadasosa, yksi impulsiivinen teko, joka myöhemmin luokitellaan typeryydeksi.

Jääleikkisi on muuttunut todellisuudeksi, toisen ihmisen tulevaisuus hataraksi ajanlaskuksi ja päänsä loputtomasti surisevaksi ampiaispesäksi. Pahimmassa tapauksessa elämänsä helvetin vankeudeksi.

Arvaan, miten suhtaudut näihin sanoihin. Tuo pelottelee minua.

Olet oikeassa. Niin pelottelenkin.

Tiedät ehkä sen, taklaaja, että ihmisen aivot muistuttavat aladobia, hyytelöä, jota saa hyvin varustetuista elintarvikeliikkeistä.

Aivoja ei saa, niitä ei voi ostaa lähikaupasta lisää.

Ihmeellisiä aivot kylläkin ovat. Niissä on miljardeja hermosoluja, joita kutsutaan neuroneiksi. Järjestelmä on jonkin verran monimutkaisempi kuin päävalmentajan fläppitaululle piirtämä joukkueesi pelitapa.

Hermosolujen välillä on aksoneja. Ne välittävät viestejä. Kun kuka tahansa meistä saa pahan iskun päähänsä, missä tahansa, hermosolujen välinen viestintä häiriintyy. Mutta aivot ovat plastiset, ne pystyvät parantamaan itsensä.

Se on onni jääkiekkoilun kannalta.

Jos näin ei olisi, jääkiekkoa ei enää pelattaisi. Se olisi aina tärsky ja näkemiin.

Kuuntelet varmasti kokeneiden ex-pelaajien mielipiteitä. Arvostat heitä.

Tässä kaksi näkemystä.

”Ennen vanhaan aivotärähdyksiä kutsuttiin päänsäryksi”, Jere Karalahti on sanonut.

”Ei muuta kuin vähän enemmän kiviä taskuun, jengi.”

Tommi Kovanen on laajamittaisen, kaukalossa saadun, aivovamman uhri.

”On pelottavaa, kun huomaa, että mikään ei kosketa, eikä saa enää tunneyhteyttä toimimaan. Ei tunne kipua, surua tai onnea”, hän on puhunut mediassa.

Kovanen on kirjoittanut pitkästä ja karusta toipumisprosessistaan kirjan, jonka nimi on Kuolemanlaakso.

Suosittelen sinullekin luettavaksi, vaikkapa pelimatkoilla.

Olet ehkä sitä mieltä, että kolumnisti ei tajua jääkiekkoilun fyysistä ja intensiivistä luonnetta, sitä mitä lätkä vaatii ollakseen pelaajille nautittavaa ja katsojille viihdyttävää.

Saatat olla oikeassa.

Ymmärrän, että taklaukset kuuluvat kaukaloon, ne ovat osa lajia. Mutta sitä en halua tajuta, että fyysisyys ja intensiivisyys löisivät laudalta kaiken muun, esimerkiksi pelaajien terveyden. Aivovamma ei ole viihdettä.

Saatat nyökätä karskeille mielipiteille, joita jääkiekkoyhteisöissä, fanisivustoilla ja toisinaan mediassakin esitellään.

Toisaalla haetaan kostoa. Kun Banska Bystrican Ben Marshall iski olkapäänsä JYPin Markus Jokisen päähän, Leijonien joukkueenjohtaja Mika Kortelainen julisti, että ”tota jätkää pitäisi vetää huolella turpaan, että saisi itsekin aivotärähdyksen”. Tällä ajatuksella maailmassa on menty iät ajat. Tulos ei ole kummoinen. Sodan jälkeen on sodittu.

Toisaalla sälytetään syyllisyys taklatulle, joka ei ollut valmistautunut ottamaan tööttiä miehekkäästi vastaan. Oma vika.

Tämä on tekopyhää saivartelua, yritys kääntää puolustusasetelma vastahyökkäykseksi ja keino siirtää katseet olennaisesta epäolennaiseen. Jos jätät puolentoista tonnin maastopyöräsi kaupungille viideksi minuutiksi lukitsemattomana, se on tyhmä teko. Ei kuitenkaan rikos. Rikoksen tekee se, joka pyöräsi varastaa.

En halua häntä puolustella. Haluatko sinä?

Sekunnin kymmenykset ratkaisevat.

Näet taklattavan, hän on sinuun nähden huonossa kulmassa tai asennossa. Sinulla on vauhtia, olet pommikone, saalis on edessäsi. Aika on vähissä. Tunnet ihollasi joukkuetoveriesi, faniesi ja voittamisen paineet.

Jätä silti taklaamatta. Se on ratkaisuista rohkein.

Päätöksesi saattaa pelastaa sekä vastustajasi terveyden että jääkiekon olemassaolon.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .