Kolumni: Häpeämätön kuukausi unten mailla

Ikääntyessään ihminen muuttuu vielä kummallisemmaksi ja vähän pelokkaaksi.

Jalkapallon MM-kisat järjestetään yhden kerran neljässä vuodessa. Tajunnan ja unen, järjen ja tunteen hämärässä rajapinnassa lasken, kuinka monet kisat minulla on realistinen mahdollisuus vielä elää ja kokea.

Ei monia.

Lukiessani ohi kiitäviä vuosia kuin aidan yli hyppääviä lampaita, liu`un unen puolelle. Siellä sikeillä mailla katselen, kuinka Iivo Niskanen kiskaisee Antti Ruuskasen keihään 113 metrin päähän.

Tämänkin savolaisen unireitin pistän jalkapallohulluuteni piikkiin.

Näillä vuosilla ei tarvitse enää kierrellä ja teeskennellä.

Olen edelleen häpeämättömän innostunut urheilusta ja kulttuurista, mutta jalkapallon MM-kisat on omassa luokituksessani ylivoimaisessa asemassa, täysin hot. Nautin olympialaisista, teen mieluusti hommia jääkiekon MM-kisoissa, Kalevan kisoissa, monen muun lajin arvokinkereissä. Pidän pienemmistä kihauksista, niistä joissa urheileminen on vähän epävarmaa, mutta niin sydämellistä.

Jalkapallon MM-turnaus on kuitenkin toisella puolella, siellä unien antavassa maailmassa.

Kuukausi sen seurassa ravisuttaa kaikkia ihmisen käytössä olevia aisteja. En sano, että jalkapallo nousee tänä pyhänä aikana elämää suuremmaksi asiaksi. Mutta tasoihin se hyvinkin pääsee.

Ei muusta urheilusta ole. Ei koskaan.

Kuuluu aina perustella mielipiteensä ja -halunsa.

Säästän lukijat tällä kertaa runomittaan lyödyltä liturgialta, koska sitä romanttisen urheilukäsityksen taktiikkaa olen tullut käyttäneeksi aikojen alusta asti.

Lähdetään nyt tästä luettelosta:

Grillit huurussa, Rysän päällä, Viron surkein kuski, New Yorkin luksuslukaalit, Ensitreffit alttarilla, Fitnesspäiväkirjat, Amerikan unelmavävy, Maailman parhaat hupivideot, Amerikan kovimmat keräilijät, San Franciscon luksuslukaalit, Ruotsin miljonääriäidit, 90 päivää morsiamena, Brian Johnsonin kaarat, Teksasin riistanvalvojat, Ex on the Beach Ruotsi, Paratiisihotelli, Ehdonalaisvangit koirakouluttajina, Sairaalloisen lihavat odottajat, Suomurhat, Vankilassa ulkomailla ja Autonraadot rahaksi.

Siinä poimintoja Suomen yhden arkipäivän televisiotarjonnasta. Ohjelmat kaiketi viehättävät useita, eikä siinä mitään. Minua eivät viehätä. Olen laulaja Terhi Kokkosen kanssa samaa mieltä. En erityisesti pidä käsikirjoitetuista ohjelmista. Kyyneleitä ei voi ajastaa.

Jalkapallo ei ole pulmunen. Se tiedetään, että ottelujen mutkia on neuvoteltu isolla rahalla suoriksi.

Mutta olen lapsenuskossani luja. Manipulaatio ei ulotu MM-veralle, turnauksesta ei ole Maailman parhaat hupivideot -sarjan yhdeksi osaksi. Kisoja ei ole etukäteen käsikirjoitettu. Eikä futiskyyneleitä.

Olen kuullut vaikean sairauden haurastamien ihmisten kertovan rajakokemuksistaan, siitä kuinka he ovat jo siirtyneet toiselle puolelle, kokeneet autuuden, nähneet ulapat ja lyöneet ylävitoset enkelten kanssa.

Palattuaan elämään he ovat äksyilleet hoitajille tai läheisilleen.

”Miksi otitte minut takaisin? Olisin halunnut jäädä sinne, missä jo olin.”

Vuodesta 1970 uskon olleeni saman imevän rajavyöhyketunteen vallassa 12 kertaa, jokaisena jalkapallon MM-finaalin jälkeisenä päivänä.

Miksi kiskoitte minut takaisin?

Heinäkuun 16. päivä 2018 koen tämän tunteen 13. kerran.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .