Kolumni: Huippu-urheilijan polulla voi olla myös hippaa

Ne sanat ovat jääneet mieleen. ”Ei mun kanssa hippaa leikitä”.

Sanat tulivat Katja Volkovan suusta, kun Rio de Janeiron olympialaisissa 2016 Suomea rytmisessä voimistelussa edustanut Volkova oli jo uransa lopettaneena talvella 2017 ohjaamassa nuoria lajin harrastajia Vaajakoskella voimisteluleirillä.

Sanat kuulostivat ja kuulostavat yhä pehmoisälle kovilta. Toisaalta Volkova tiesi hyvin oman urheilulajinsa vaatimukset. Siksi Volkovan puheita ei tarvitse sen enempää kauhistella. Ne kuuluvat siihen kuvioon.

Viime viikon Urheilulehdessä oli laaja juttu siitä, kannattaako lapsen keskittyä jo pienestä pitäen yhteen lajiin vai harrastaa eri lajeja monipuolisesti. Artikkeli oli ansiokas, mutta vastausta kysymykseen se ei lopulta antanut. Miten se olisikaan, koska reittejä huipulle on monia?

Se on helppoa ymmärtää, että lajien vaatimukset ovat erilaisia. Rytminen voimistelu, telinevoimistelu, taitoluistelu ja niiden kaltaiset lajit ovat sellaisia, että lajien huippujen on ollut pakko tehdä valinta jo hyvin nuorena. Monissa niissä ura loppuu siinä vaiheessa, kun jossain toisessa lajissa aletaan vasta miettiä viimeisiä askelia huipulle. Esimerkiksi Volkova lopetti uransa olympialaisten jälkeen 19-vuotiaana.

Sen sijaan keskusteluissa usein unohtuu se, kuinka lapset ovat keskenään erilaisia. Volkovan kaltaisia yhdestä ainoasta lajista innostujia on, mutta monille muille lapsille on jopa huippu-urheilun kannalta tärkeää, että urheilu ei muutu liian vakavaksi liian aikaisin. Esimerkkejä urheilun uuvuttamista teini-ikäisistä on valtavasti. Hitaasti ja monipuolisesti liikunnan iloista nauttien moni heistä olisi saattanut jaksaa pidemmälle.

Meillä aikuisilla, siis vanhemmilla, ohjaajilla ja valmentajilla, on lasten liikuttamisessa iso vastuu. Toisaalta sitä vastuuta olisi kenties hyvä antaa myös lapselle. Uskon vahvasti eräänlaiseen luonnonvalintaan. Jos suurelle joukolle lapsia tarjoaa runsaasti liikunnallisia vaihtoehtoja, sieltä löytyy uusia volkoveja, lauralepistöjä ja patulaineita eli heitä, jotka löytävät päälajinsa ihan itse ja nauttivat siitä.

Ja sitten on heitä, jotka tykkäävät leikkiä hippaa. Sekin on hyvä tapa liikkua.

Yksi hyvä kysymys keskustelussa on, mikä on lasten liikuttamisen tarkoitus. Liian usein lajivalintaa ja lasten ohjaamista tai valmentamista pohditaan vain huippu-urheilun näkökulmasta. Itse näen lapsiurheilulla runsaasti tärkeämpiä merkityksiä kuin huippu-urheilu.

Oma motivaationi ilmoittaa ja kuskata lapsiani eri urheiluharrastuksiin on pääasiassa se, että uskon heidän löytävän urheiluharrastusten kautta liikunnan ilon, terveet elämäntavat ja samanhenkisiä kavereita. Lisäksi erityisesti joukkuelajeissa on mukana kasvatuksellinen näkökulma. Esimerkiksi tilanteissa, joissa pojat tai tytöt alkavat sättiä joukkuekaveriaan, toivon, että silloin valmentaja on enemmän kasvattaja kuin valmentaja.

Ja edellinenkään ei lopulta välttämättä ole ristiriidassa huippu- tai varsinkaan kilpaurheilun kanssa. Sillä eihän mikään ole kasvattavampaa kuin kilpailu. Kilpaillessa oppii voittamaan, häviämään ja käsittelemään tunteita.

Tärkeintä on kuitenkin, että lapset liikkuvat.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .