Kolumni: Kiitoksia peleistä!

Näin lahjattomana, mutta siitäkin huolimatta innokkaana aikuisurheilijana olen usein saman ongelman edessä: mistä löytää sopivan rentomielisiä pallopelihöntsiä, joihin kuka vain on tervetullut?

Jalkapallon osalta olen onneksi ratkaissut tämän ongelman. Jyväskylän keskustassa riittää, kun suuntaa iltaisin Puistokoulun kentälle ja ilmoittaa halukkuutensa päästä mukaan peleihin. Niitä on ollut nimittäin joka kerta tarjolla, ja useimmiten hommaa on pitänyt pyörittää kolmen joukkueen ja useamman vaihtopelaajan voimin.

Tuolla Puistokoulun etäisesti tekonurmea muistuttavalla alustalla olen tutustunut kesän mittaan moniin peliporukoihin. On ollut erinäisiä kaverijengejä, yliopiston kesäliikkujia sekä seurakunnan porukoita.

Mutta eniten olen puujaloillani pallotellut erilaisten ulkomaalaistaustaisten ryhmien kanssa. Veikkaanpa etteivät parista nappulakenkätallauksesta mustuneet varpaani riittäisi laskemaan kaikkia niitä kansallisuuksia, joita olen Puistokoulun peleissä tavannut.

Toisaalta eipä noissa peleissä ole koskaan sen kummemmin kyselty, mistä kukin on. Ainoa pelaajia jaotteleva asia kun on ollut sillä kertaa päälle sattuneen paidan väri.

Viime vuosina Suomeen on saapunut huomattava määrä maahanmuuttajia. Heidän kotouttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan on yksi valtiomme viime vuosien merkittävimmistä haasteista.

Maahanmuuttajien kannalta vaikeinta on usein sosiaalisiin yhteisöihin sisään pääseminen ja sopeutuminen. Etenkin kantasuomalaiseen porukkaan mahtuminen on lähes mahdotonta kielitaidottomalle maahanmuuttajalle – ellei sitten hänen ja tuon porukan välillä ole jotain molempia yhdistävää tekijää.

Kuten jalkapalloa.

Tutkimustenkin mukaan maahanmuuttajan liikuntaharrastus, ja etenkin joukkuepelit, ovat erinomaisia kotouttamisen välineitä.

Maahanmuuttajien liittyminen pääosin suomalaisista koostuviin urheilujoukkueisiin on tutkimusten mukaan kuitenkin usein ongelmallista. Ryhmän ainoana maahanmuuttajana uusi tulokas kokee helposti itsensä ulkopuoliseksi. Toinen tutkimuksissa noussut ongelma on harrastuksen kalleus.

Siksi Suomeen on syntynyt useita pelkästään maahanmuuttajien keskinäisiä joukkueita sekä epävirallisempia höntsäporukoita. Niiden myötä maahanmuuttajat löytävät kyllä samanhenkisen sosiaalisen piirin, mutta kotoutuminen juuri suomalaiseen yhteiskuntaan jää vähäiseksi.

Hyviä esimerkkejä. Niitäkin löytyy toki paljon. Ei tarvitse katsoa kuin Suomen jalkapallon A-maajoukkueen tai vaikkapa JJK:n kokoonpanojen nimilistaa.

Suomen maahanmuuttajat ovatkin tuoneet paljon iloa näin penkkiurheilijalle. Mutta isossa kuvassa maahanmuuttajien kotouttamisessa meistä liian monen rooli jää edelleen sinne penkille.

Vaikka pidän itseäni jokseenkin kansainvälisenä kaverina, olen normaalissa arjessani hyvin vähän tekemisissä etenkin ensimmäisen polven maahanmuuttajien kanssa.

Tänä kesänä futisillat Puistokoulun kentällä ovat tuoneet kuitenkin tuohon normiini muutosta. Kun kentän reunalle on saapunut ujompi ulkomaalaisen näköinen peluri, olen pyytänyt hänet rohkeasti mukaan peleihin.

Ja pelien tuoksinassa olen myös huomannut, kuinka moni alkukesästä vielä hiljaisempi kaveri on oppinut samalla sanan tai pari suomea. Ainakin onnistuneen läpisyötön jälkeen kuulee usein selvällä suomen kielellä heitetyn ”hyvä” -huudahduksen. Ja jos se läpisyöttö menee harakoille – noh, parempi varmaan ettei sitä huudahdusta kukaan edes oppisi, mutta näemmä sekin voimasana on ehtinyt jo joidenkin puheenparteen tarttua.

Ja sitten on vielä se kaikkein paras suuhun tarttunut sanapari, jonka ilahduttavan moni Puistokoulun palloilija osaa jo matsien jälkeen sanoa.

– Kiitoksia peleistä!

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .