Kolumni: Ollaan taas ihmisiksi – lääke laturaivoon "on poikkeuksellisen yksinkertainen"

Viikonloppuna uutisoitiin, että Mikkelissä hiihtäjä oli lyönyt sauvalla raskaana olevaa naista. Keskiviikkona Suomen Latu julkaisi tulokset Taloustutkimuksella teettämästään tutkimuksesta, jonka mukaan neljä prosenttia vastaajista on kohdannut hiihtoladulla epäasiallista käytöstä. Luku on melko suuri, ja todistanee sen, että jokavuotinen keskustelu laturaivosta on jossain määrin aiheellista.

Silti olen täysin ihmeissäni tästä asiasta.

Olen hiihtänyt elämäni aikana kohtalaisen paljon, varovaisesti arvioituna ehkä noin 30 000 kilometriä. Niitä on tahkottu kymmenillä paikkakunnilla ympäri Suomea, myös Mikkelissä. Laduilla olen nähnyt tuhansia ihmisiä, ja vaikka epäsosiaalinen olenkin, muutamien kanssa olen myös jutellut.

Olenko kokenut laturaivoa? En koskaan, jos ei lasketa hankalasti ohitettavaa ärhäkkää metsoa Ylläksellä.

Olenko nähnyt laturaivoa? No, en sitten koskaan. Häiritsevimmät kanssahiihtäjät ovat olleet ne, jotka ovat takertuneet peesiin. Eli ne kannoille kolkuttelijat, joita ei saa mitenkään jätettyä ja jotka toisaalta eivät suostu menemään edelle, koska heillä ei ole mihinkään kiire. He ovat perskärpäsiä, jotka voivat ärsyttää.

Mutta laturaivoa? Ei koskaan noin 38-vuotisen hiihtotaipaleeni aikana.

Sen sijaan olen nähnyt lukemattoman paljon iloisia ihmisiä, hymyileviä hiihtäjiä, auringon kanssa kilpaa nauravia nautiskelijoita sekä perinteisiä kaltaisiani jurottavia suomalaisia, jotka eivät juttele tuntemattomille yhtään mitään ellei ole pakko.

Tietysti olen nähnyt laduilla joskus myös muiden muassa kävelijöitä, koiran ulkoiluttajia, pyöräilijöitä, moottorikelkkailijoita, ratsastajia, pulkalla laskijoita, ahkion vetäjiä, autoilijoita ja poroja. Koen, että useimmat noista eivät hiihtoladulle kuulu, mutta harvapa noista oikeasti on ehkä poroja lukuun ottamatta hiihtämistäni häirinnyt. Eivätkä oikeastaan porotkaan, mutta lämmin poronpapana on joskus vienyt suksistani luiston niin kaukana majoitusmökistä, että tilanne on aidosti harmittanut. Niillä kerroilla olen saattanut väsyneenä ja janoisena jopa hieman ärähtää poroille.

Ehkä se ei kuitenkaan ollut laturaivoa. Ja tuskinpa lauantaina Mikkelissä oli poroja.

Mistä tässä laturaivossa sitten on oikein kyse? Ainakin osin ylimitoitetusta vuosittain toistuvasta kohusta.

Sauvojen huitojat ovat varmasti yksittäistapauksia. Heihin pitää suhtautua vakavasti, mutta typeryyttä on turha lähteä yleistämään sivakoijien ammattitaudiksi.

Valtaosa hiihtäjistä on hyväntuulisia latunautiskelijoita, jotka ovat päivä päivältä paremmalla mielellä, koska talven aikana kunto nousee kohisten.

Toisaalta latujen ylimääräiset pilaajat ovat yhtä lailla pieni joukko.

Osa laduilla liikkujista ei varmasti vain ymmärrä, että kovaa liikkuvien hiihtäjien seassa kävely tai muu touhuaminen on yksinkertaisesti vaarallista.

Totta kai ladulla toikkaroijiin mahtuu myös ilkivallan tekijöitä, mutta niitä valitettavasti löytyy paljon myös latujen ulkopuolelta. Ja raivoaminen ei liene ilkivallan poistamiseen oikea keino.

Mitä asialle pitäisi sitten tehdä?

Lääke on poikkeuksellisen yksinkertainen. Mitäpä jos alettaisiin käyttäytyä kuten sivistyneet aikuiset ihmiset? Ei sen luulisi olevan tässäkään asiassa kovinkaan vaikeaa.

Kun se sopiva lääke on nautittu, voidaan taas mennä hymyillen hiihtämään. Ja jos ei huvita mennä hiihtämään, niin voi hyvin olla myös menemättä.

Raivoa taas ei tarvita ladulla eikä muuallakaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .