Kolumni: Urheileminen on sadunkerrontaa

Lähes 40 vuotta sitten silmäilin Hippo-hiihtojen lähtöviivalla toppahaalarisia vastustajiani totaalisen voitonvarmana.

Kuivan kesän oravaa muistuttava 15 kilon kestävyysurheilijakroppani oli äärimmilleen viritetty 200 metrin latutaistoon. Maailmankaikkeudessa oli vain minä, suoran päässä häämöttävä maalivaate ja voittoappelsiinin makeus.

Havahduin fantasiamaailmastani hirveään pamaukseen ja äänien sekamelskaan. Miksi hiihtokilpailuissa ammutaan pistoolilla, miksi muut hiihtävät, ja mitä ihmettä äiti huutaa?

”Hiihdä, hiihdä”, huusi äiti. ”Mutta eihän lähtölupaa ole vielä annettu”, vastasi ääni päässäni.

Nojailin rentona sauvoihini, kunnes tajusin israelilaisappelsiinin kiitävän jo sadan metrin päässä.

”Hiihdä tyhmä lapsi”, sisäinen ääni kannusti minut viimein matkaan. Maalissa itku loppui vasta, kun keksin kertoa itselleni ja mummolleni tarinaa, jonka mukaan tappio oli äidin syytä.

Yllätystappioputken jatkuttua vuosikymmenen selitysten lorulaari oli ammennettu kuiviin ja sisäinen ääneni kivahti: ”Älä nyt tyhmä enää hiihdä.”

 

J. R. R. Tolkienia on usein ylistetty tarinankerronnan mestariksi, mutta se titteli kuuluu kaikille kilpa- ja etenkin harrasteurheilijoille.

Mielikuvitus ei ole rajana, kun urheilija sepittää itselleen, pelikaverille, puolisolle, koiralle ja jopa urheiluyleisölle, miksi ennalta kuviteltua menestystä ei tullutkaan.

Verrytellessä kaikki tuntui vielä todella hyvältä, mutta sitten tapahtui jotain täysin selittämätöntä, jonka selittämiseen hurahtaa vähintään vartti.

Jatkuva itsepetos on huomattavasti mukavampi harrastus kuin sanoa ääneen pelikaverille tai Ylen tv-haastattelijalle, että on himpun hankala menestyä, kun on aivan liian lahjaton, pää ei ikinä kestä, eikä jaksa harjoitella tarpeeksi.

 

Myös urheilijan päänsisäinen satumaailma on ehtymätön runsauden sarvi. Taru sormusten herrasta -trilogiakin on kevyttä örkkisaagaa urheilijoiden jatkuviin päänsisäisiin taisteluihin näkymättömien demoniarmeijoiden voitonryöväysväijytyksiä vastaan.

Arvokisakarsintaan valmistautuvan urheilijan päässä perkeleet kuiskuttelevat viikkokausia katalammin kuin Jeesukselle erämaassa. ”Avaa vain se olut, ei se moukari mahdu kumminkaan häkistä ulos.”

Äänet kuiskivat myös kuntoilijaa luovuttamaan ennen ikävää treeniä. Sisäinen sankariääni vaatii kuitenkin ponnistamaan sohvalta ylös ja ryntäämään kylmään syyssateeseen lenkille, jonka kestää vain erinomaisen mielikuvituksen voimalla.

”Tässä juoksee uljasaskelinen Lasse Virén kohti olympiakultaa”, kuvitteli Lasse Virén aikoinaan tylsällä lenkillä ja samoin ovat kuvitelleet hänen jälkeensä sadat tuhannet suomalaislöntystelijät.

Pikku lapsi ja urheilija ovatkin samalla henkisellä tasolla selittäessään leikkinsä sisältöä jatkuvasti itselleen.

 

Realismi ei kuulu urheilugenreen kuin aivan huipputasolla. Urheileminen muistuttaa skitsofreniaa siinä suhteessa, että siinä eletään harhaluulojen ja aistiharhojen vallassa.

Lukemattomat urheilijat elävät katteettomassa menestysharhassa, mutta vielä useampi urheilija kuulee syyttäviä ja pelottavia ääniä. ”Ei tule onnistumaan. Kaikki nauravat sinulle.”

Oikeaan jakomielitautiin verrattuna urheilussa on kuitenkin se hyvä puoli, että siinä voi helpommin opetella kuulemaan myös mukavia ääniä. ”Eihän tämä niin vakavaa ole. Pääasia, että viihtyy.”

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .