Mielensäilahduttaja Pate Pollari, 90, on legenda, joka toi syöksyt pesäpalloon ja opetti suomalaiset laskettelemaan

"Osaaminen ei ole välttämätöntä, onnellisuus on", sanoo 90-vuotias Pollari, jolla oli Tyyppälän alakoulun johtajana vallankumoukselliset metodit.

Alan hätääntyä.

Paavo Pollari on heittäytynyt selälleen kerrostaloasuntonsa punkalle. Hän antaa haastattelua, muikistelee suutaan, maiskuttelee, hykertelee, asettaa kätensä pään taakse ja silmänsä sirrilleen kuin Johannes Virolaisen silmät.

Paavo Pollari viipyilee nautinnollisissa muistoissaan. Ne ovat rentoja ja reheviä.

Tai ei tämä mies mikään Paavo ole. Pate hän on. Elokuun alussa 90 vuotta koukuttavaa tarinaa.

– Ei osaaminen välttämätöntä ole, mutta onnellisuus on, hän linjaa.

 

Aika ei hallitse Patea. Pate hallitsee aikaa.

En hätäänny hänen vaan itseni puolesta. Matkan varrella olin huomaamatta imuroinut hiljaisia vinkkisignaaleja vaikka kuinka, mutta laajakaista ei tavoittanut päätä. Meni vuosi ennen kuin ymmärsin, että Pollarista pitää tehdä juttu. Miehestä, joka saa elämältä, koska tietää miten saada.

– On kahdenlaisia ihmisiä, Pate jupisee tyynyltään.

– Antajia, jotka tekevät elämän kivaksi ja onnelliseksi. Sekä ottajia, jotka kaivelevat toisista huonot puolet esiin, ja pistävät käyttäytymään hankalasti muita kohtaan.

Mikä ihme tämä Pate on?

Mielensäilahduttaja. Lähinnä sitä.

 

Pate-moodin johdannoksi maistiainen 1950-luvun Harjulta. Silloin kentällä pelattiin pesäpalloa, joka tuolloin oli Jyväskylässä The Laji.

– Nurmi oli muhkurainen ja vihainen virhepomppu osui suoraan kiveksille, Kirin ykköspesää vahtinut Pate muistaa.

– Katsomosta kuului baritoniääni: ”Pate, vieläkö suku jatkuu?”

– Jatkuu jatkuu, huusin takaisin ja heilautin kättäni.

Paavo Pollari on kolmen tyttären isä.

– Helkatin ihania tyttöjä, Pate herkistyy.

– Elämässä on isointa se, että omien lasten kanssa on hyvät ja riidattomat välit.

 

Pöyhin arkistoja ja haron lähes olematonta. Keskisuomalainen on missannut yhden jyväskyläläisen urheilu- ja opettajalegendan kuta kuinkin perusteellisesti. Heinäkuun lopussa oli määrä kirjoittaa Paavo Pollarin 90-vuotishaastattelu, mutta siitäkin tuli tabula rasa, tyhjä taulu. Oli Kalevan kisat ja rallit.

Koska Patesta ei ole lehdissä laveasti raportoitu, on käytävä kääntymässä alussa.

Paavo Pollari syntyi Äänekoskella. Vuosi oli 1928. Isä, äiti ja neljän pojan veljessarja, jossa Pate oli toiseksi vanhin.

– Kun olin kolmevuotias, rautateillä työskennellyt Uuno-isä sai paikan Jyväskylästä. Hän osti Nisulasta Schildtin kartanon torpan, josta tuli perheen koti, Pate kertoo.

Siitä lähti keriytymään narratiivi jyväskyläläisyydestä, lapinhulluudesta, pesäpallosta, suomalaisesta laskettelupioneeriuudesta, opettajuudesta, vekkulimaisuudesta, kovuudesta sekä kukkuramitallisesta elämästä.

Runsaammin positiivisuudesta, niukemmin negatiivisuudesta.

 

Pate nojautuu paljossa urheiluun.

– Se antoi tällaisen elämänasenteen, hän sanoo ja levittää kätensä.

– Kirin pesisjoukkueessa oli 1950-luvulla henki, joka kasvatti reiluuteen. Se aateloi harjoittelemaan, pelaamaan ja käyttäytymään.

 

Pollarilla on tapana turvautua sydänsymboleihin. Niin hän teki myös alakoulun johtajana nyt jo lakkautetussa Tyyppälän koulussa.

– Vihasin todistuksia ja lopetin perinteiset kokeet, hän täräyttää.

Pate oli ankara ja lempeä opettaja.

”Vähän kuin Jumala. Sen luokkaan hinguttiin ja sitä pelättiin”, Aino Suhola kirjoitti Keskisuomalaiseen Tyyppälän koulun 50-vuotisjuhlajutussa syyskuussa 2005.

Patella oli omat mottonsa.

– Olin ja olen sitä mieltä, että numeroarvostelulla tapetaan oppilaiden itsetunto ja onnellisuus. Heihin kylvetään hyväksymättömyyden tunne, hän sanoo.

– Jos lapsi on lahjoiltaan heikko, se ei ole hänen vikansa. Häntä rangaistaan siitä, mihin ei itse ole syyllinen.

 

Vaivihkaa Pollari alkoi antaa numeroiden sijasta sydänmerkkejä.

– Yksi sydän tarkoitti, että mukavaa kun sait juonesta kiinni, Pate ei ole äkäinen. Kaksi sydäntä: nyt meni hyvin ja kolme sydäntä: Pate on ylpeä sinusta.

– Koulutoimenjohtajalle en uskaltanut metodeistani kertoa. Kun lopulta olisin kertonut, tämä oli jo kuollut.

Opettajan ura kesti 40 vuotta. Eläkkeen aika oli 1993.

Pate on onnellinen mies, mutta elämän mustaa reunusta hänkään ei ole voinut kiertää. Kukaan ei selviä 90 vuodesta ilman tragedioita.

– Paha isku oli, kun isoveljeni menehtyi 18-vuotiaana sairauteen, Pollari sanoo hiljaisemmalla äänellä.

– Siihen aikaan lääketieteellä oli vähäisemmät voimat kamppailla vakavaa aivokalvontulehdusta vastaan.

– Ottaa vieläkin kipeää.

 

Pesäpalloilijana Pollari oli ”ketterä väkkärä”.

– Kuvittelin olevani nopea etenijä, mutta luovuin ajatuksesta, kun nuori pikajuna Erik Gustafsson (sisäratojen 60 metrin ME 6,4) liittyi myöhemmin joukkueeseen, Pollari sanoo.

Oikea-aikainen Pate oli, sekä areenoilla että urallaan. Puistokoulun kentällä hänestä ja hänen kavereistaan kasvoi Kiri, joka voitti Suomen mestaruuden 1953, 1956, 1957 ja 1958.

Pate osoittautui nokkelaksi.

Parviaisen Riston kanssa katseltiin amerikkalaisia baseball-filmejä ja tuotiin niiden vaikutuksesta ensimmäisinä pesäpalloilijoina syöksyt pesille.

– Alussa temppu upposi hyvin tuomareihin. He hämääntyivät ja fiftyfifty-pesäkilvat tuomittiin poikkeuksetta syöksyjän eduksi.

 

Pate pötköttelee vuoteellaan, mutta ei ole vuoteen oma. Varoittamatta hän kimpoaa ylös.

– Nyt sinä varmasti naurat, 90-vuotias mies parahtaa.

– En ole ikinä maistanut viinaa tai savuttanut tupakkaa. Isä sanoi minulle näin: ”En kiellä sinulta viinan juomista, mutta tiedä, että se ei tee sinua paremmaksi ihmiseksi ja pesäpalloilijaksi.”

1950-luvun kultaisina vuosina Kirin pojat olivat Jyväskylän lempiurheilijoita.

– Olimme jollain tavalla kaupungille tärkeitä, Pate kuvailee.

– Kun oltiin baareissa, meille tarjottiin kahvit. Valtiontalon tansseissa ei ehditty millään pyörähdellä jokaisen halukkaan likan kanssa.

Pesäpallo oli aikansa kuva.

– Palkkioita ei saatu. Kiri antoi mailat, mutta räpylät ja piikkarit oli itse ostettava, Pate kertoo.

– Alennusliput seura toki jakoi.

Pelimatkat tehtiin omilla autoilla.

– Kuljetusliike Väisäsellä oli niin vähän busseja, ettei niistä pesäpallojoukkueelle liennyt.

 

Lähdemme käymään Harjulla. Paten mukaan kenttä on nykyään enemmän tekninen kuin tunnelmallinen.

– 60 vuotta sitten oli toisin päin.

Pate näyttää, kuinka hän PeVeä vastaan pelatussa paikallisottelussa heitti hurjan kierteisen tappolaakan kotipesässä odottaneen lukkari Eino Kakkolahden ohi.

– Pallo lensi pääportista ulos ja löytyi myöhemmin Fredriksonin lakkitehtaan aidan juurelta, ex-ykkösvahti kertoo.

– Silloin ei naurettu. PeVe teki harhaheitosta neljä juoksua ja hävisimme. Siihen meni mestaruus.

Nyt Pate istuu Harjun penkillä ja vapauttaa taas yhden moton mielestään.

– Kesät ollaan ja talvet eletään, hän tokaisee.

Näin. Jos Paavo Pollari oli legenda pesäpalloilijana ja vallankumouksellinen opettajana, laskettelijana hän on ilmiö. Siis on. Yhä.

– Joka marraskuu lähden viideksi kuukaudeksi Ylläksen rinteille. Palaan vappuna, Pate selvittää.

Pienikokoista miestä pidetään suomalaisen alppihiihdon isänä. Hän on opettanut vuosikausia laskettelua Ylläksellä, kouluttanut 23 vuotta alppihiihdon opettajia Vuokatissa ja toiminut 15 vuotta Suomen alppihiihto-opettajien yhdistyksen puheenjohtajana.

Jyväskylän Laajavuoressa hänellä on nimikkorinne. Sen nimi on Pateri.

 

Parasta Patea ovat tarinat.

– Ylläksellä olin pitkään hiihtokoulun johtaja, hän kertoo.

– Talvella 2002 kyllästyin hommaan. Marssin rinteiden toimitusjohtajan Leo Pitkäsen luo ja ilmoitin lopettavani. Sanoin, että haluan lasketella, enkä aina vain aurata.

Pitkänen alkoi laskea sekunteja.

– 5, 4, 3, 2, 1... Hep! Tällä hetkellä sinut Pate Pollari on nimitetty firman pr-konsultiksi, toimitusjohtaja julisti.

– Sinä jäät tänne, hän jatkoi.

– Sinä kuoletkin täällä.

Pate kiitti ja pokkasi. Siitä lähtien hänelle on järjestetty Äkäslompolossa joka talvi täysi ylöspito. Eikä mies ole malttanut täysin luopua hiihdonopetuksesta. Ei tietenkään.

 

 

Viime joulun alla Pate pääsi esittelemään parastaan.

– Tapasin Ylläksellä kaksi brittiladya, hän avaa vaivattomasti uuden kertomuksen.

– Naiset pyysivät, että laske, Pate, tuo rinne niin kauniisti kuin osaat. Imarreltuna tietysti menin ja letkuttelin mäen alas heidän silmiensä edessä niin leuhkasti kuin ikinä osaan, se oli sellaista todella tyyliteltyä käännöstä.

– Kun kurvasin takaisin notkoon, toinen englantilaisnainen otti minut kiinni ja suuteli suoraan suulle. Se on elämäni paras suudelma.

Saman tien tehtiin diili.

– Lady sanoi, että kuule Pate, ensi vuonna olen Ylläksellä tähän samaan aikaan ja sinä olet silloin kaksi viikkoa minun käytössäni. Lasketaan yhdessä ja ollaan yhdessä.

– Odotan nyt kuin Moppe illallista, että päästään joulunalusaikaan. Mutta ei pidä käsittää väärin. Mistään haarojenväli-hommista ei ole kysymys.

 

Kaikkien näiden kertomusten päälle tapahtuu odottamaton: Patekin hieman hätääntyy.

– Miten pukeudun, kun kuvia otetaan?

Hän on mies, joka valmistautuu kaikkeen. On valmistautunut myös taivaan portin aukaisuun, siihen kylläkin letkeän levollisesti.

– Siitä kun lähdemme Pietarin kanssa ongelle, kättelen hänet huolellisesti ja kehaisen, että hyvin järjestelit Paten maanpäällisen elämän.

– Sitten pyydän, että Pietari hoitaisi minulle visiitin Uuno-isän ja Anna-äidin luo. Kävisin vielä kerran heitä kiittämässä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .