Näkökulma: Suomen kansa on täyttänyt torit ja räpiköinyt keväisen koleissa suihkulähteissä – siinä on jotain samaa kuin maailmanmestari-Leijonissa

MM-turnaus eteni. Mitä useampi päivä putosi kisakalenterista pois, sitä selvärajaisempana kuva piirtyi alitajunnan arvaamattomaan käsittelylaitokseen.

Se kuva oli otettu Hippoksella joulukuussa 2008.

Risto Aallon nappaama otos pysäytti hetken. D Teamissa pelannut Harri Pesonen oli tehnyt Mestis-ottelussa voittomaalin TuTon verkkoon. Nyt hän tuuletti osumaansa syöksymällä päin pleksiä ja tervehtien pyörätuolissa kamppailua seurannutta Diskoksen entistä huoltajaa Seppo Salmista.

 

Sunnuntai-iltana kuva oli jo täysin kirkas, osa mystistä tarinaa ja ihmettä. Täsmälleen samalla tavalla Harri Pesonen kirmaisi Bratislavan kaukalossa lepattavaan pleksiin – tervehtimään Suomi-faneja.

Muuramelainen oli juuri tehnyt MM-finaalissa 3–1-maalin.

Siinä se oli.

 

Ei pelkästään samankaltaisuus.

Eivät pelkästään maalit, tuuletukset ja hetket. Ennen kaikkea asenne.

Joulukuussa 2008 Pesonen oli kloppi ja lahjakas, potentiaaliltaan runsas. Liigapelaaja. JYPin päävalmentaja Risto Dufva oli kuitenkin rakentanut nuorukaiselle koirankopin. Hyökkääjä löysi itsensä usein, liian usein, D Teamista.

Hyvä vai huono? Pesoselle hyvä.

Hän ei protestoinut, ei nyrpistänyt nokkaansa. Hän pelasi. Pesonen koki varmasti pettymystä ja turhautumista, mutta ei jäänyt näiden tunteiden alle.

Koska hän ymmärsi, miten kehitytään paremmaksi.

Ja  – tässä palloilulajien syvin salaisuus – halusi olla silloin ja aina parhaalla mahdollisella tavalla joukkueelleen hyödyksi.

Oli joukkue sitten D Team tai Leijonat.

 

Yhteisön etu. Yksilön etu.

Näitä nyt pyöritellään Suomessa, jossa täälläkin egoismi vetää pintaliitoa pitkin polarisoituneita peltoja. Minä ensin. Siihen jopa kannustetaan.

Eikä mitään. Suomalaisen itsetunnon paalutus on yhä kesken. Vielä se kaipaa pönkitystä – jotta esimerkiksi nimetön viha laantuisi.

Mutta lopulta puhutaan aina yhteisöstä: sen voimasta, valmiudesta, kiinnitysten pitävyydestä ja suvaitsevaisuudesta.

Ei niin, että meillä yhtäkkiä on jääkiekkojoukkue, joka on yhtä. Sitä ennen meillä on oltava pelaajat – nämä pesoset, möröt, lankiset, kuuselat ja kakot – joilla on kyky olla yhtä.

Jotka haluavat muodostaa joukkueen. Joilla on siihen edellytykset.

Kaikilla ei ole.

 

Käsi sydämelle, Hippoksen katsojat.

Joulukuussa Jyväskylän jäällä tikkasi Sportin paidassa pelaaja nimeltään Joel Kiviranta. Kuka meistä edes huomasi kyseistä hyökkääjää? En minä ainakaan.

Sen sijaan jaarittelimme lehtereillä Connor McDavidin suurenmoisuudesta, Nikita Kutsherovin osumatarkkuudesta, Steven Stamkosista ja Sidney Crosbystä.

Kuinka he ovat jossain aivan taivaallisissa kerroksissa ja legendoissa, joihin näillä JYPin ja Sportin pelaajilla ei ole rahkeita edes pilvimuodostelmiksi.

Tuossa joulukuun ottelussa Joel Kivirannalle merkittiin tilastoihin yksi kahden minuutin jäähy.

Slovakian MM-turnauksessa hän oli yksi Leijonien ilmentymistä. Yksi niistä, jotka hiljensivät vaikkapa Kutsherovin – ja samalla lakaisivat iänikuisen NHL-vouhotuksen päältä kermavaahdot hemmettiin.

Kiviranta kaivoi yksilövoimansa joukkueesta. Kutsherov ei niinkään.

Tähtiyksilö ajatteli, että olemassa oleva tähteys riittää. Hitto, jotain Suomea vastaan.

 

Tietenkään ei. Ei tällä kirjoituksella ole tarkoitus pilkata tai edes lantrata NHL:ää. Se on myös tämän kevään jälkeen maailman paras jääkiekkoliiga, jossa pelaavat maailman parhaat toppahousupojat. Aamen.

Mutta niin, että NHL ei ole satumaa, eivätkä sen huikeimmatkaan taiturit ihmistä kummoisempia. Myös NHL:lle löytyy voittaja. Se on urheilu, urheilun juonikkuus ja oikukkuus, jotka pitävät koko kummallisen ilmiön kasassa.

Sitten on tämä kotimainen Liiga, jota on viime vuodet aliarvioitu, sen tasoa jopa halveksittu. On sanottu, että Liiga on pelkkä kasvattajasarja.

Aivan oikein. Se kasvattaa maailmanmestareita.

 

Tämä on ollut altavastaajien juhlavaa aikaa. Kroatia jalkapallon MM-kisoissa, Ajax, Liverpool vs. Barcelona, HPK, Naisleijonat ja nyt Leijonat.

Kyse on pelikirjoistakin, jukkajalosmaisista taktisista viitoituksista, mutta silti lähinnä jostain muusta.

Katsoitteko tarkasti Leijonia Slovakiassa? C Moren kommentaattori Ville Nieminen katsoi.

”On vaikea voittaa joukkue, joka ei suostu häviämään”, Nieminen sanoi.

Toteamus ei ollut heitto. Se oli taivahan tosi.

Ja tämän Suomi-miehistön selitysosio.

 

Suomen kansa on nyt riekkunut iho kananlihalla. Torit on täytetty ja keväisen koleat suihkulähteet alusvaatteisillaan räpiköity.

Ihan hauskaa, yhteisöllisyyttä tämäkin. Jääkiekolla on tässä maassa hillitön, positiivisesti pakonkauhunomainen, voimansa.

Tutkijat alkavat nyt pohtia otsat rypyssä, mikä voisi olla tämän maailmanmestaruuden merkitys Suomelle, joka on juuri nyt niin monessa kahden vaiheilla.

Tulokset saadaan aikanaan. Voi olla, että Bratislavan kannu ei maata eheytä, ei pelasta ilmastonmuutokselta, ei päästä teknologian yliotteesta eikä katkaise pelottavaa toisistamme erkaantumisen kierrettä.

Mutta yhden asian tämä runsas kaksiviikkoinen antoi: MM-turnaus oli viihdepläjäys huikeimmillaan: raastava, koskettava ja lopulta täyttävä. Mikä muu voi tarjota samat hehkut?

Toisenkin lahjan maailmanmestaruus voisi Suomelle antaa.

Ymmärryksen yhteistyöstä.

Se paketti pitäisi vain osata avata. Siihen taas tarvittaisiin ripaus nöyryyttä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .