Norjan täydellinen ylivoima laskee mielenkiintoa – maastohiihdon tulevaisuus on sumun peitossa

Suomalaiset maastohiihdon ystävät ovat tänä talvena joutuneet synkistelemään. Menestystä ei ole sinivalkoiseen leiriin juurikaan eksynyt, ja MM-kisoissa ainoan mitalinkin hiihtäneen Iivo Niskasen kohdalla on totuttu edellisissä arvokisoissa korkeimpaan korokkeeseen, ja siksi pronssi tuntui pieneltä pettymykseltä.

Talven aikana on haukuttu suksihuolto. Sen lisäksi on pehmeästi kritisoitu valmennusjohtoa. Ja aika paljon on jo pohdittu, mitä pitäisi tehdä. Se onkin hyvä kysymys.

Toisaalta kysymyksen voi asettaa myös toisin. Sen voi laittaa muotoon ”voiko enää mitään tehdä?”.

Ja kriisissä ei ole vain suomalainen maastohiihto, sillä koko lajin tulevaisuuden kuva on synkkä.

Seefeldin MM-kisojen voittajaluettelo on paljon puhuva. Miehissä henkilökultaista kultaa juhlivat Johannes Hösflot Kläbo, Martin Johnsrud Sundby, Sjur Röthe ja Hans Christer Holund ja naisissa vastaavasti Maiken Caspersen Falla ja kolmesti Therese Johaug. Valtaosalla matkoista Norja saalisti myös himmeämpiä mitaleja. Se on käynyt selväksi, että Norja on maastohiihdossa ylivoimaisen ylivoimainen. Se on maastohiihdolle valtava ongelma.

Minulla ei ole mitään norjalaisia vastaan. He ovat paikkansa kärjessä ansainneet. Norjassa maastohiihto kerää valtavia massoja ja sitä myötä myös huippulupauksia. Nuorten mestaruuskisoissa on yhä satoja osallistujia, ja kova keskinäinen kilpailu takaa sen, että Norjan taso ei laske tulevaisuudessakaan.

Maastohiihdon ongelma on se, että muut maat eivät pysy Norjan vauhdissa mukana. Laji menettää väistämättä kiinnostavuuttaan kansainvälisesti, jos Norjan mestaruuskisat ovat hieman karrikoiden kovatasoisemmat kuin MM-kisat. Tilannetta voi verrata esimerkiksi kestävyysjuoksuun, josta innostuu Itä-Afrikan dominoinnin myötä enää vain kaltaiseni lajifriikit.

Muissa maissa maastohiihto on menettänyt asemiaan, todennäköisesti lopullisesti. Venäjältä hiihtäjiä tullee jatkossakin kohtalaisen paljon, mutta perinteisistä menestysmaista Ruotsi ja Suomi ovat jo nyt yksittäisten tähtien varassa. Ruotsissa naisten tilanne on kärjen osalta erinomainen, mutta ongelmat ovat silti samat kuin Suomessakin. Kovaan kestävyyslajiin sopivia tyyppejä on vain rajallinen määrä.

Keski-Eurooppa on pudonnut sprinttimatkoja lukuun ottamatta lähes kokonaan kuvasta. Ranska ja Saksa pyristelevät jotenkin mukana, Italia on vahva sprinttimatkoilla mutta sitten esimerkiksi muutama vuosi sitten vahvasti esiintynyt Tshekki on enää maastohiihtolilliputti.

Kuvaava nykytason kapeudesta oli Seefeldin miesten viesti, jossa Suomi sijoittui keskinkertaisen joukkueen keskinkertaisella esityksellä neljänneksi. Esimerkiksi Salt Lake Cityn olympialaisissa 2002 Suomi ”saalisti” yhdennentoista sijan ja kukisti silti Ruotsin. Seefeldissä maaliin hiihti 12 maata. Maastohiihto onkin palannut 1960-luvulle, jolloin mitaleista taisteli lähinnä neljä maata. Ja niistäkin se yksi on paljon muita parempi.

Tällainen taantuma ei voi olla urheilulajille hyvä asia.

Maastohiihdon kansainväliset ongelmat ja sumuiset tulevaisuuden kuvat eivät rajoitu vain Norjan ylivoimaan. Ilmastonmuutoksen myötä lumiraja siirtyy pohjoisemmaksi, ja näin potentiaalisten menestyjien määrä on jatkossa yhä pienempi. Tekolumella kisoja pystyy pitämään myös vähälumisilla alueilla, mutta uusien harrastajien ja nuorten mukaan saaminen on vaikeaa ilman luonnonlunta.

Niin, ja missähän sitä luonnonlunta riittää myös tulevina vuosina? Siis ainakin tunturialueilla.

Aivan. Norjassa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .