Kolumni: Ei tarvetta itkeä NHL-apujen perään

Se on siinä. Suomen joukkueen nimilistaa ei enää veivata, vaan viimeinenkin kisapassi sai leimansa lauantaina, kun kolmosmaalivahti Eero Kilpeläinen rekisteröitiin MM-Leijonien jäseneksi.

Leijonat ei enää odota lisävahvistuksia NHL:stä. Kilpeläisen paikka joukkueessa sai sinettinsä, kun Leijonien johtoryhmä sai varmistuksen, etteivät Juuse Saros tai Pekka Rinne tule Pohjois-Amerikasta pikahälytyksellä MM-kisoihin.

Näillä mennään, kuten Jokereiden ex-pomolla Matti Virmasella oli kuuluisasti tapana sanoa.

Rinteen varaan saattoi olla laskematta, sillä hän oli urakoinut pitkän kauden ja epäonnistunut pahoin NHL:n pudotuspelien toisella kierroksella. Sellaisen jälkeen on fyysinen ja henkinen latinki alhaalla.

Sarosta sen sijaan spekuloitiin mahdollisena vahvistuksena viime hetkiin asti. Hän pelaa piirun korkeammalla tasolla kuin Leijonien MM-vahdit Ville Husso ja Harri Säteri. Saros on jo täysiverisesti Nashvillen NHL-joukkueen kakkosvahti Rinteen takana, kun Husso ja Säteri pelaavat enimmäkseen farmissa.

Minä suhtauduin silti jo etukäteen varauksellisesti Saroksen mahdolliseen tuloon. Toki hän olisi voinut olla se käänteentekijä, joka ottaa pudotuspeleissä ratkaisevat kopit suurmaita vastaan. Vähintään yhtä todennäköisenä pidin sitä riskiä, että hän tulisi sekoittamaan harmonisesti toimineen maalivahtiduon kemian. Miten se olisi vaikuttanut Säterin keskittymiseen eilisessä Kanada-ottelussa, jos hän olisi tiennyt, että edelle on tulossa uusi ykkösvahti?

Husso ja Säteri ovat kumpikin pelanneet MM-jäillä vakuuttavasti. He ansaitsevat jatkaa.

Takavuosina maalivahtien epäselvä peluutus oli Leijonissa suoranainen traditio. Ajan mittaan useat asiantuntijat kritisoivat asetelmaa, jossa ykkösmaalivahtia ei selkeästi valita eikä informoida molareille etukäteen, vaan peluutetaan epämääräisellä vuorotahdilla kunnes taiston voittaja on selvillä. Mieluummin pitäisi valita ykkösvahti ja antaa hänelle työrauha – ainakin siihen asti, kunnes näytöt jäällä antavat syytä mihinkään muuhun.

Aina vika ei ole ollut valmennuksessa. Kotikisoissa 2003 Jani Hurme selitteli surullisenkuuluisan puolivälierän jälkeen pelanneensa kipeänä. Olisipa Hurme ollut rehellinen tilanteelle etukäteen ja antanut torjuntavastuun Pasi Nurmiselle, niin yksi Leijonien arvokisahistorian pahimmista nöyryytyksistä olisi saattanut jäädä kokematta.

Tanskassa maalivahtien vuoropeluutukselle on ollut looginen syy. Suomen seitsemästä alkusarjan pelistä kuusi on tuplapelejä eli peräkkäisten päivien otteluita. Pitkäaikainen NHL-tilastodata osoittaa vastaansanomattomasti, että saman maalivahdin peluuttaminen peräkkäisinä iltoina aiheuttaa merkittäviä tasonlaskuja maalivahtipeliin.

Siksi onkin yllätys, jos Husso ei ole maalilla tänään Saksaa vastaan.

Yhtä varmasti Säteri on maalissa tiistaina alkulohkovaiheen päättävässä USA-ottelussa, ellei hän ole munannut Kanada-ottelussa. Päävalmentaja Lauri Marjamäki on viitannut toistuvasti pitkäaikaiseen peluutussuunnitelmaan, joka on toistaiseksi pitänyt. Säterin valinta Kanada-otteluun kielii, että toijalalaiskasvatti on tuossa suunnitelmassa ykkösmaalivahti.

Tai sitten Leijonissa on palattu kummaan peluutusperinteeseen, josta on vaikea ottaa selvää.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .