Ilkka Kulmala kolumnissaan: Leijonajoukkueesta puuttuu luontaista johtajuutta

Johtajuutta on yritetty sälyttää muun muassa Sebastian Ahon ja Mikko Rantasen syliin, mutta ajatus on kohtuuton, Ilkka Kulmala kirjoittaa.

Onko Suomen jääkiekkojoukkue vaikuttanut pariisilaisella jäällä pikemminkin horjuvapolviselta ja ensimmäisiä päiviään ujostelevalta vasikalta kuin jalat tukevasti tukkeina seisovalta ja sieraintensa kautta tuhisevalta, elämää nähneeltä sonnilta?

Kyllä on, ainakin ennen Slovenia-testiä.

Syykin on arvattavissa. Leijonissa on johtajuusvaje.

Paluu kevääseen 2016. Silloin oltiin Moskovassa ja Suomen joukkueen kapteenina toimi Mikko Koivu.

”Meidän kokeneempien pelaajien tehtävä on näyttää sellaista esimerkkiä, josta nuorempien on hyvä ottaa vinkkejä”, Koivu lausui tuolloin syvällä rintaäänellä.

Sanoi hän muutakin.

”Oleellista on, että nuoret pitävät aistinsa auki. Niin minäkin tein, kun olin tulokkaana maajoukkueessa. Vanhemmat tarjosivat kapulaa, josta otin kiinni.”

”Näin se elämän kiertokulku vain menee.”

Mikko Koivu edusti MM-finaaliin edenneessä joukkueessa johtajuutta.

Paras tarkentaa käsitteitä.

25 erilaisen persoonan muodostamassa jääkiekkoyhteisössä ei pelaajien keskuudessa haeta johtajaa. Kukaan ei pukukopissa valitse, vaadi tai ano itselleen pomoa, joka sanelee mitä teet tai tehdään ja miten.

Valmentaja on keksitty sitä varten.

Mutta vaikka pelaajien joukossa ei ole johtajaa, siellä on johtajuutta. Sitä sinne itse kukin – ehkä salaa mielessään – haluaa. Siis jota kuta mikkokoivua, jota katsomalla ja kuuntelemalla ensimmäinen paha takaisku ei ole paniikin alku, eikä ensimmäinen iso voitto taivas.

Ja jonka asennetta harjoitella sekä pelata on hyvä ja helppo seurata. Ei siis matkia. Se on väärä sana tässä yhteydessä.

Jääkiekkojoukkuetta pitää koossa tasapaino.

On oltava kokemusta, on oltava vanhoja päähänpinttymiä alas ampuvaa nuorta ennakkoluulottomuutta, oltava hiljaista viisautta, kovaäänistä uhoa – ja yhteisyydestä nousevaa kannustamista.

Koivun filosofian mukaan kaikki ovat omalla tavallaan johtavia pelaajia.

”Tärkeintä on, että jokainen hyväksytään ryhmässä, ja jokainen saa sitä kautta oikeuden hoitaa hommat omalla persoonallisella tavallaan”, hän totesi ennen MM-Moskovan loppuottelua.

Asiaa puhui.

Nyt Pariisissa Leijonat on eri koostumuksessa. Se selvästi hakee harmoniaa.

Kasvuprosessi on pahasti kesken, koska missio oli lähtökohtaisesti ongelmallinen. Tässä joukkueessa ei ole vammasta kärsinyttä Lasse Kukkosta lukuun ottamatta luontaista pelaajista hönkivää johtajuutta.

Sitä on yritetty sälyttää muun muassa Sebastian Ahon ja Mikko Rantasen syliin, mutta ajatus on kohtuuton. Muistan nämä hahmot vuoden takaa vielä ”mullikkoina” – tosin pirun hyvinä sellaisina – jotka nimenomaan tarttuivat Koivun ja muiden Leijona-esikuvien tarjoamaan viestikapulaan.

Sebastian Aho on vasta 19-vuotias. Ei hän ole vielä valmis ojentamaan kapulaa joukkuetovereille, ei kaukalossa eikä kopissa.

Osin tämän paradoksin takia Ahon esitykset Ranskaa ja Tshekkiä vastaan jäivät vajaiksi.

Yksi johtaja jääkiekkojoukkueella on. Hän on valmentaja.

Mutta häneltäkin vaaditaan johtajuutta ja karismaa. Suomen nykyisen luotsin Lauri Marjamäen soisi kiinnittävän huomiota kehon kieleen joukkojensa edessä.

Keskiviikon päivätreeneissä hartiat olivat aika kapoisella.