Kolumni: Missä olit 7.5.2003? Ruotsi-painajainen Hartwall Areenalla on elämäni traumaattisin penkkiurheilukokemus

Missä olit 7.5.2003? Itse olin tuolloin 19-vuotias ja lähdin miesystäväni kanssa Helsinkiin katsomaan jääkiekon MM-kilpailujen puolivälieräottelua Suomi–Ruotsi.

Pelin alku oli unohtumaton. Tunnelma Hartwall Areenan piippuhyllyllä oli katossa, kun Teemu Selänne viimeisteli hattutemppunsa ajassa 26.44. Peli oli Suomelle yhtäkkiä jo 5–1. Löimme ylävitosia lähellä olevien katsojien kanssa. Endorfiinit jylläsivät kehossani, olin hikinen, huusin hurmoksessa, meteli oli infernaalinen. Koin olevani yhtä yli 13 000 muun ihmisen kanssa ja ajatus kotikisojen unelmasta, maailmanmestaruudesta, tuntui olevan varsin lähellä.

Sinä iltana mahdoton vaihtui mahdolliseksi. Ensin Ruotsi vaihtoi maalivahtia. Sen jälkeen alkoi maalinteko. Toisen erän aikana Ruotsi kavensi tilanteeksi jo 5–4. Suomen takaraivoon oli hiipinyt pelko. Kollektiivinen paniikki, joka ulottui myös meihin katsojiin. Halli mykistyi sitä mukaa, kun Ruotsin maalimäärä kasvoi.

Kolmannessa erässä Ruotsin Peter Forsberg nousi puolustusalueelta koko kentän läpi, ohitti passiiviset suomalaiset ja ujutti täysin vapaasti komealla vanhanaikaisella Ruotsin tasoitusmaalin ajassa 48.22. Se oli henkisesti musertava näytös. Katsomossa oli hiljaista.

Painajaisen kruunasi viisi minuuttia ennen varsinaisen peliajan päättymistä Per-Johan Axelsson, joka iski Ruotsin voittomaalin. Päällimmäinen tunne summerin soidessa oli tyhjyys ja epäusko. Tämä ei voinut olla totta. Tämä ei saanut olla totta. Ei löytynyt sanoja. Saatoin vain itkeä. Karnevaali oli vaihtunut katastrofiin.

Ottelun jälkeisen yön harhailimme miesystäväni kanssa Helsingin kaduilla. Hotellimajoitusta emme olleet varanneet, ja miesystäväni kieltäytyi lähtemästä baariin. Itse olisin halunnut vain vetää kännit. Lopulta vietin noin kuusi tuntia ulkona junaa odotellen järkytyksestä, kylmyydestä ja väsymyksestä täristen. Reissun jälkeen ääneni oli kateissa kaksi viikkoa ja mielialani maassa yhtä pitkään.

Tuon ottelun jälkeen Suomi on voittanut Ruotsin tärkeissä paikoissa useita kertoja, muun muassa MM-finaalissa 2011 komeasti 6–1. Tämä ei silti ole pyyhkinyt mielestäni traumaa, joka syntyi 7.5.2003.

Kai siinä on jotain perin suomalaista ja toisaalta inhimillistä, että katkerimmat tappiot muistaa elävämmin kuin yksittäiset juhlan hetket.

Kotikisojen 2003 katastrofin jälkeen eniten jäytämään jäänyt kiekkoleijonien tappio on Torinon 2006 olympiafinaalin häviäminen, tietenkin Ruotsille. Ottelussa Suomi kamppaili voitosta 2–2-tasatilanteessa, kunnes Saku Koivun maila naksahti aloituksessa poikki, ja Nicklas Lidström teki seuranneesta tilanteesta Ruotsin voittomaalin. Sinne jäi olympiakulta, jonka Suomi olisi ansainnut hienon turnauksen perusteella. Kuka voi sanoa, että ei olisi itkenyt Teppo Nummisen ottelun jälkeistä tv-haastattelua katsoessaan?

Nyt aikuisena osaan jo ajatella, että katkerat pettymykset kuuluvat elämään ja että jääkiekko on hienoudestaan huolimatta lopulta aika vähäpätöinen juttu tässä maailmassa.

Usein ennen MM-kisojen alkua suhtaudun turnaukseen varsin välinpitämättömästi. Mutta kun pudotuspelit alkavat, huomaan jännittäväni jälleen Suomen puolesta ja toivovani pientä ihmettä etukäteen ylivertaista vastustajaa vastaan. Heittäydyn hetkeen ja annan itselleni luvan tuntea, jopa elämöidä, kuin pieni lapsi.

Sillä mikä muu kuin tärkeä jääkiekko-ottelu olisi yhtä turvallinen ja hieno tapa kokea tunteiden koko skaala hurmoksesta rajuun pettymykseen ja takaisin, parhaimmillaan koko setti noin parissa tunnissa.

Yksittäinen voitto tai tappio ei toki muuta arjessani mitään. Silti, ilman näitä tunnekuohujen hetkiä elämä olisi lopulta aika tylsää. Siksi taas tänään kello 21.15, kun kiekko putoaa jäähän, olen yksi niistä vähintään 1,5 miljoonasta suomalaisesta, jotka ovat liimautuneena television ääreen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .