Kolumni: Uli Stieliken itkusta aitoon Ronaldoon

Lähes päivälleen 36 vuotta sitten jalkapallon MM-kisojen välierissä pelattiin yksi lajin historian parhaista otteluista. Vaikka olin vasta muutamaa päivää vaille 6-vuotias jalkapallopöhlö, muistan muutamat tapahtumat Länsi-Saksan ja Ranskan kohtaamisesta hämmentävän hyvin.

Aivan erityisesti muistan Uli Stieliken kyyneleet.

Kyseinen ottelu venyi aina rangaistuspotkukilpailuun asti. Minulle se oli ensimmäinen näkemäni rankkarikisa. Länsi-Saksan kolmantena ampujana ollut Stielike epäonnistui ja itki lohduttomasti. Kyyneleet menivät tavallaan hukkaan, sillä Didier Sixin ja Maxime Bossisin epäonnistumisten myötä Stieliken Länsi-Saksa meni finaaliin.

Kyyneleet olivat minulle Espanjassa pidettyjen kisojen ydinkokemus. Ne toivat minulle ymmärryksen siitä, että jalkapallo on valtavan suuri asia. Meidän omissa pihapeleissä oli toki itketty ja raivottu liki päivittäin. Mutta sitä en ollut aiemmin tiennyt, että myös aikuiset miehet saattoivat itkeä miljoonien tv-katsojien edessä.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että jalkapallo ja erityisesti MM-kisat ovat kasvattaneet minua monin tavoin.

Tämän kesän MM-jalkapalloa olen katsonut pääasiassa lapsieni kanssa. Erityisen innostunut kisoista on ollut 8-vuotias tyttäreni, jonka kysymystulva on ollut loputon. Hänen kiinnostuksensa ei ole jäänyt vain tämän kesän kisoihin, vaan viimeisen kuukauden aikana vanhoja klippejä on pitänyt katsoa jatkuvasti.

Youtubesta on kauhisteltu Schumacherin ja Battistonin törmäystä, ihmetelty Maradonan käsimaalia, hämmästelty Pelen nerokkuutta ja katsottu sen oikean Ronaldon maaleja. Erityisesti tyttäreen teki vaikutuksen Luis Suarezin puremistapaus neljä vuotta sitten. ”Minäkään en ole purrut Eemeliä (pikkuveli) moneen vuoteen, ja tuo on sentään aikuinen. Miksi se niin teki?”

Useimpiin kysymyksiin olen osannut vastata, mutta äsken mainittuun ei minunkaan vaatimaton jalkapallotietämykseni riittänyt. Kummallista asiassa oli se, että jostain syystä tarinan kuultuaan tyttäreni odotti erityisesti Uruguayn pelejä.

Toinen asia, jota en ole osannut selittää, on se, että miksi jalkapalloilijat antavat toisilleen usein pusuja maalien jälkeen. Se on toki vain suloista, mutta enpä ole ennen tyttäreni ihmettelyä asiaa edes kunnolla havainnoinut.

Viimeisen kuukauden aikana olen saanut huomata, että MM-jalkapallo on yhä valtavan suuri asia, josta tulevatkin sukupolvet innostuvat aina uudelleen ja uudelleen. Meillä televisiosta tulee aika usein urheilua, mutta yhtä paljon sohvaperunoita ei ole aiempien tapahtumien aikana löytynyt kuin nyt Venäjän kisojen aikana.

Ja samoin olen ymmärtänyt, että jalkapallo toimii myös mainiona kasvatusvälineenä. Esimerkiksi pelaajien filmaamiset, repimiset, käsimaalit ja puremiset ovat herättäneet paljon keskusteluja oikeasta ja väärästä ja siitä, mihin asti on sopivaa hakea voittoa hinnalla millä hyvänsä.

Yksi vaara jalkapallokasvattamisessa kuitenkin on. Puheiden kanssa pitää olla huolellinen. Meillä lapset ovat vahvasti sitä mieltä, että Cristiano Ronaldo on loistava pelaaja mutta aivan liian itserakas, eikä häntä siksi voi fanittaa.

Mistähän lie ovat moisen keksineet?

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .