Hullunkurinen kiekkoperhe

Hieman kuin klassisista Hullukuriset perheet -korteista: Marius Tarkki, jääkiekkoilijan poika. Tai oikeammin 2-vuotias Marius on jääkiekkoilijoiden poika. Isä Tuomas on JYPin maalivahti, äiti Saija Kärppien puolustaja.

Lopun voitte melkein päätellä. Tarkkien perheessä täytyy osata suunnitella ja organisoida. Ja ajoittain podetaan suunnatonta ikävää.

– Välillä tämä tietysti harmittaa, mutta ei se auta, kun tällainen valinta on tehty. Skypen kautta sitten pidetään yhteyttä, kun ollaan erossa. Onneksi Marius on jo sen verran iso, että voidaan jonkin verran jutellakin ja hänellä riittää kärsivällisyys istua ruudun edessä, Tuomas kertoo.

Arki on suunniteltu tarkkaan

Tarkit eivät osaansa valita. He tietävät, että siitä ei ole hyötyä. Sen sijaan he ovat järjestäneet asian niin, että yhteistä aikaa löytyy.

– Yleensä on tehty listat, milloin kummankin pelit ovat missäkin. Kuukautta etukäteen pitää suurin piirtein tietää, missä ollaan, Tuomas selvittää.

Käytännössä Nelostietä Jyväskylän ja Oulun välillä kuluttavat Saija ja Marius. Miesten liigapelit ovat niin tiheässä tahdissa, että perheen isä ei kauden alettua ehdi juurikaan matkustella.

– Me saatetaan tulla Mariuksen kanssa vieraspelimatkoilla tänne jo paria päivää aiemmin. Meidän vieraspelit ovat kuitenkin kaikki tällä suunnalla, Saija muistuttaa.

Yhdessä mielessä Tarkkien perhe-elämä on pahasti epätasapainossa.

– Välillä meinaa tekeminen loppua, Tuomas toteaa normaalista arkipäivästään Jyväskylässä.

– Mulla taas ei ole aikaa oikein mihinkään, Saija huokaisee.

Kiireen keskellä Tarkit voivat lohduttautua sillä, että nykyisin kotien etäisyys on vain 340 kilometriä. Kaudella 2011–12 Tuomas torjui kiekkoja KHL-seura Neftehimik Nizhnekamskissa. Tuolloin perheen erotti lähes 2·500 kilometriä.

– Venäjällä oltiin Mariuksen kanssa muutamia pätkiä. Meillä ei siellä oikein ollut tekemistä, Saija muistelee.

Marius on joukkueen maskotti

Selvää on sekin, että ilman apua Tarkkien arki ei pyörisi. Marius onkin paljon isovanhemmillaan niin Oulussa kuin Raumalla.

– Äiti ja isä asuvat Oulussa. Ilman niitä tämä ei onnistuisi. Ei tähän hommaan olisi ilman heitä lähdetty, silloin mä en varmaan enää pelaisi, Saija myöntää.

– Mutta hienoa, että saan vielä pelata. Marius viihtyy myös hallilla ja pelireissuilla. Hänestä on tullut joukkueemme maskotti, hän jatkaa.

Myös Suomen naismaajoukkueen kannalta on hienoa, että Saijan ura on jatkunut äitinäkin. Vancouverissa olympiapronssia voittanut Saija on todennäköisesti mukana myös Sotshin olympiajoukkueessa.

– Luulen, että mun roolina Sotshin kohdalla on pelien jännittäminen telkkarista, Tuomas naurahtaa.

Perheen parhaan jääkiekkoilijan tittelistä ei kuulemma silti iltaisin riidellä.

– Ei me kiistellä oikein mistään. Ja muutenkaan ei niin paljon puhuta vapaa-aikana jääkiekosta kuin voisi olettaa. Väkisinkin toki vähän, Tuomas mainitsee.

Epäilemättä on hyvä, jos yhteisessä arjessa osataan kiekkojutuista irrottautua. Silti puolison löytyminen oman lajin parista helpottaa monella tavalla elämää.

– Molemmat tietävät, mitä tämä touhu on. Ja ymmärretään, mitä tämä vaatii, Tuomas korostaa.

Entäpä perheen silmäterä? Onko Mariuksella, jääkiekkoilijoiden pojalla, mahdollisuuksia kasvaa muuksi kuin jääkiekkoilijaksi. Aika näyttää, mutta jollain tavalla on lohdullista, että ulos lähtiessä iloisen pojan vaaleille kutreille ei aseteta Kärppien tai JYPin lippistä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .