Kolumni: JYPin kausi oli kertomus siitä, kun naamiot putoavat

Väärin. Päättynyt JYP-kausi ei ollut tylsä tai sellainen, joka olisi saman tien syytä sysätä pois päätä vaivaamasta.

Jyväskyläläinen narratiivi, kiekkoyhteisön tarina, oli kaikessa kirjossaan vastustamaton ja upea. Luit oikein: upea. Se ruoppasi pintaan ydinsanomaa joukkuelajeista, huippu-urheilusta, elämän menosta sekä yrittämisen ulottuvuuksista ylipäätään.

Se oli kertomus siitä, kun naamiot putoavat.

Ja siitä, kuinka maskien takaa paljastuvat urheilun rehelliset kasvot ja ainainen epävarmuus.

Yleensä jääkiekossa mennään lajikoodiston rakentamien roolien kanssa, mestaritkin menevät.

Torijuhlat merkitsevät pauhua ja hehkua, aallonharjalla ratsastamista. Sinänsä riemukasta ja autuaasti höperryttävää karkeloa, mutta myös alleviivatulla tavalla meikattua pintaa.

Enemmän hurmaa, ansaitustikin enemmän. Vähemmän viiltävyyttä ja sitä myötä herkkiä aisteja.

Nyt JYP ei rieku missään. Ei mestaruusparaateja, ei median ylipalvontaa, ei pokaalia rikottavaksi.

Hurrikaanijoukkue ei olekaan ”koko kaupungin Vinski”, velikulta vailla vertaa ja yhteisö, jonka kanssa suurin piirtein kaikki – paitsi antilätkäläisten puolue – haluavat olla kavereita.

Ei. JYP kököttää penkillä. Kukaan ei taputa.

JYP on paljas, se on hiljaisena aidoimmillaan.

Huippu-urheilussa voittaminen on usein epäinhimillistä, koska se vaatii niin paljon, joskus liian runsaasti.

Häviäminen on toista maata. Se on aina inhimillistä. Se riisuu paremmin kuin voittaminen.

Ja jalostaa.

Kun JYP tämän kauden aikana pudotteli naamareitaan, seura ja joukkue eivät päässeet piiloutumaan taiten laadittujen sloganeiden, korulauseiden ja loisteliaan lähihistoriansa taakse.

Niiden tilalle tulivat erehdykset, epätietoisuus, jopa epätoivo.

Asiat, jotka limittyvät lähtemättömästi ihmismäiseen elämään.

En nyt sano, että hyvä vain, kun JYP jätti menestymättä.

Toisaalta en pidä koettua saagaa myöskään pahana. Okei, jo ennestään taakan alla pyristelevää taloutta jämähtäminen painaa, ei niinkään muuten.

Tämän epäonnistumisen jälkeen JYP näyttäytyy taas vähän sympaattisempana urheiluyhteisönä.

Tappio on aina uuden siemen.

Haavoittuvaisuus on aina puoleensa vetävää. Siihen on itse kunkin helppo samaistua.

Totta kai JYP joutaa pesutupaan. Pyykättävää riittää.

Tyystin jälkipyykkiin en kehota seurajohtoa keskittymään. Sekin on toki teholingottava taikinajuuriaan myöten – niin läpensä läksyttävä ja valaiseva kausi oli.

Oleellisinta on silti tulevaisuuteen tähyäminen. Seura on murroksessa ja paksussa puurossa.

Sen on myönnettävä, ettei voi enää nojata vanhaan, ja avattava kaikki ikkunat sepposen selälleen: katsottava tarkasti ympärillä levittäytyvää maailmaa, myönnettävä sen muuttuneen sitten edellisen vilkaisun ja annettava sen jälkeen raikkaiden tuulten myrskytä sisään.

Ensi kaudeksi tarvitaan uusi JYP.

Kun urheilussa kuitenkin kuuluu janota sitä halvatun menestystä.

Mutta. Kun nyt hiljalleen jätän JYPistä kirjoittamisen, asettelen tämän kauden muistojen lämpimään villasukkaan.

Mitalia ei saatu. Saatiin jotain muuta.

Ehkä arvokkaampaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .