Kolumni: Mestarivalmentajan valtava haaste ja joukkuepeliä keskisuomalaisella twistillä

Kiekkoskenessä olen jokusen kerran kuullut puhuttava siitä, että se oli muuan Curt Lindström, joka opetti suomalaisen jääkiekkoväen ajattelemaan ennemmin mahdollisuuksian kuin uhkien kautta. Olen kuullut tarinan, jonka mukaan Lindström piirsi ensimmäisessä leijonapalaverissa fläppitaululle maalin ja sen suulle hyvin sijoittuneen veskarin.

Piirros oli taiteellisesti kuulemma viisivuotiaan tasolla, mutta ideasta sai tolkun. "Laukojan" näkökulmasta vain yläkulmissa oli inasen tilaa. Lindströmin kerrotaan korostaneen juuri niitä. "Lek-papan" mukaan juuri niihin piti kiinnittää huomio.

Mahdollisuus. En chans. Yksinkertaista.

Tarinan todenmukaisuudesta en tiedä ja eräs Matti Nykänen lienee muissa yhteyksissä todennut jokaisen tsäänssin olevan mahdollisuus paljon ennen kuin Lindström leijonaperäsimeen tarttui, mutta näinhän se on. Ainoastaan riskejä minimoimalla harvemmin voittaa mitään.

Riskien ottaminen, mahdollisuuksien näkeminen ja niihin uskominen on toki ollut suomalaisessa urheilussa arkipäivää jo pitkään.

Silti riskien minimoinnista nähtiin esimerkki kaksi vuotta sitten nuorten MM-kisoissa. Vuosi kotikisojen mestaruuden jälkeen Suomella oli silloinkin kelpo miehistö jalkeilla, mutta tie vei karsintasarjaan. Vanhan liiton valmentajan Jukka Rautakorven komennossa mentiin enemmän uhkien kuin mahdollisuuksien kautta. Rautakorpi sai kenkää kesken kisojen ja tilalle loikkasi tänään Vancouverissa pokaalia nostellut Jussi Ahokas.

Ahokas keräsi kritiikkia liian varman päälle pelaamisesta vuosi sitten ja myös näiden kisojen alussa. Mutta kun peli oli niin sanotusti linjalla, nuoret leijonat uskalsivat - ja saivat täysimääräisesti luvan - tiirailla niitä mahdollisuuksia. Päävalmentaja tiimeineen rukkasi pelitapaa pystysuunnan kiekosta ja paineistamisesta enemmän suuntaan, jossa peliväline on vallan väline.

Sekin vaatii rohkeutta ja uskoa mahdollisuuksiin. Etenkin, kun turnaus pelattiin pohjoisamerikkalaisessa 61x26-metrisessä kaukalossa.

 

Mahdollisuuksiin uskoi myös jokainen pelaaja. Nuori leijonalauma ei mennyt pieneksi, vaikka etenkin turnauksen alkupuolella kärkipelaajien meno sakkasi. Eikä mennyt silloinkaan, kun joukkueen ruumiillistumaksi noussut kapteeni Aarne Talvitie rikkoi jalkansa finaalin tuoksinassa, joutui kahteen otteeseen pukukoppiin hoitotoimenpiteiden kohteeksi ja joutui lopulta jättämään leikin kesken.

Jollain tapaa tästä porukasta tuli mieleen kolmen vuoden takaisten kotikisojen joukkue. Sitä tuli aistittua paikan päältä, tätä vain tv:n välityksellä, joten havainnot eivät ole yhtä tarkkoja, mutta joukkueen yhtenäisyys välittyi tästäkin ryhmästä. Helsinki 2016 oli Ahon, Laineen ja Puljujärven show, tästä joukkueesta ei samassa mitassa kukaan noussut esiin. No, kapteeni Talvitie toki ja maalivahti Ukko-Pekka Luukkonen, mutta eri tavalla.

Oleellisinta on, että jokainen oli tärkeä ja se välittyi. Tähän löytyy esimerkki keskisuomalaisella twistillä molemmista mestarisryhmistä. Kolme vuotta sitten Veini Vehviläinen pommitettiin maaliltaan vaihtoon puolivälierässä Kanadaa vastaan, eikä hän sen jälkeen pelannut minuuttiakaan. Kaapo Kähkönen hoiti homman.

Nuoret Leijonat kukisti Yhdysvallat ja otti MM-kultaa 

Tässä joukkueessa Vehviläisen rooli oli Anttoni Hongalla. Suurin odotuksin kauteen lähtenyt Honka aloitti kisat seitsemäntenä puolustajana, eikä rooli siitä juuri kummemmaksi muuttunut. Ville Heinola loukkaantui puolivälierässä Kanadaa vastaan ja käytössä oli enää kuusi pelikuntoista puolustajaa. Silti Honkaa ei juurikaan päästetty kaukaloon.

Heti kättelyssä ratkenneessa välierässä Sveitsiä vastaan hän sai pelata yli 15 minuuttia, mutta finaalissa mentiin kolmannessa erässä jälleen viiteen puolustajaan. Kahden ensimmäisen erän aikana Honka pelasi vain yhdeksän vaihtoa ja reilut kuusi minuuttia.

Peliesitykset eivät antaneet mahdollisuutta suurempaan rooliin. Samoin kävi Vehviläiselle. Silti kummastakin näki, että he olivat taiston tauottua yhtä kiinteä ja tärkeä osa joukkuetta kuin kuka tahansa.

Maailmanmestareita.

"Joskus olet joukkueelle eniten hyödyksi, kun istut vaihtopenkillä", on joku viisas joskus sanonut. Se on karua, mutta niin se ajoittain joukkueurheílussa menee.

Hongan perheessä alle 20-vuotiaiden maailmanmestareita on nyt muuten kaksin kappalein. Nykyisin Dallas Starsissa pelaava Anttonin isoveli Julius juhli viisi vuotta sitten Malmössä.

Suomalaisen juniorityön tekijät, varsinkin se ruohonjuuritason väki, voi röyhistää rintaansa. Pohjoisamerikkalaisessa katsantokannassa alle 20-vuotiaiden MM-kisat ovat kansainvälisen jääkiekon vuotuinen kuningastapahtuma. Suomi nappasi ikäluokan kolmannen maailmanmestaruuden 2010-luvulla ja jää tämän vuosikymmenen menestyneimmäksi maaksi yhdessä Yhdysvaltain kanssa. Kanadalla mestaruuksia on kaksi, Venäjällä ja Ruotsilla kummallakin yksi.

Rintaansa voi röyhistää myös rapakon takaa runsaasti oppia imenyt Ahokas. Pienen kaukalon jääkiekko on kautta aikain ollut kaikille suomalaisille maajoukkueille enemmän tai vähemmän vaikeaa. Ahokas on tuonut sellaisesta askista maailmanmestaruudet sekä alle 18- että alle 20-vuotiaissa.

Silti Ahokasta odottaa jatkossa valtava haaste. Suuren osan urastaan liiton leivissä viettänyt valmentaja ottaa ensi kaudella komentoonsa KooKoon liigajoukkueen. Se on ensimmäinen päävalmentajan pesti Ahokkaalle aikuisten sarjoissa.

Se on myös raakaa työtä, jossa mikä tahansa sädekehä ropisee parissa viikossa, jos tulosta ei synny.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .