Kommentti: Kertaheitolla legendojen joukkoon – Kivikovan jätkän kivikova palkinto

Stanley cup -pokaalin on sanottu olevan ammattilaisurheilun vaikeimmin voitettava palkinto, kun puhutaan joukkueurheilusta. Ensin 82 ottelun kuolettavan pitkä runkosarja, tuhansia ja taas tuhansia lentokilometrejä.

Sen jälkeen kahden kuukauden suorastaan brutaali rypistys pudotuspelejä. Pahimmassa - tai parhaimmassa - tapauksessa jopa 28 ottelua noin kuudessakymmenessä vuorokaudessa. Ja taas ne matkustamiset päälle.

No, koripallon NBA-mestarille jaettava Larry O'Brien -pysti vaatii samanmoisen urakan. En tohdi lähteä näitä keskenään vertailemaan, niin paljon verta, hikeä ja kyyneleitä vaatii NBA:nkin mestaruus. Äärettömän kovia ja vaativia urheilusuorituksia molemmat.

Tänä aamuna kello 6.03 Suomen aikaa jyväskyläläinen Olli Määttä pääsi nostamaan lordi Stanleyn pokaalia ensimmäisenä tämän kylän kiekkoilijana koskaan. Vaikka ikää on vasta 21 vuotta, nousee Määttä kertaheitolla aivan terävimpään kärkeen jyväskyläläisten urheilusankarien kunniagalleriassa.

Matti Nykänen on kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä. Samppa Lajunen voitti yhdistetyssä kaiken mahdollisen Salt Lake Cityn olympialaisissa 2002 ja lopetti uransa vain 26-vuotiaana kaksi vuotta myöhemmin. Jani Soininen loikkasi olympiakultaa ja -hopeaa Naganossa 1998. Kun laajennetaan harppia Puuppolaan - joka toki tätä nykyä on jo Jyväskylää - ja Laukaaseen, saadaan mukaan kaksi nelinkertaista maailmanmestaria, rallilegendat Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen.

Aikajanaa kun venyttää riittävästi, vastaan tulee Verner "Isä" Järvinen, historian ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Ateenan välikisoista 110 vuoden takaa. Järvinen tosin edusti Unitas-nimistä helsinkiläisseuraa, mutta asui Jyväskylässä.

Makuasioita ja eri lajien välinen vertailu on tunnetusti maailman toiseksi turhinta hommaa. Totean silti, että Määtän Stanley cup -voitto on eräs kovimpia jyväskyläläisiä urheilusuorituksia koskaan, kenties kovin. Toivon, että tämä ymmärretään hienossa urheilukaupungissamme yli kaikkien lajirajojen.

NHL:n liki satavuotisessa historiassa vain 18 prosenttia kaikista pelaajista on koskaan päässyt pelaamaan Stanley cupin finaaleissa, vielä harvempi sen voittamaan. Jos 18 prosenttia kuulostaa korkealta lukemalta, niin todettakoon, että NHL:aa pelattiin kauteen 1966-67 saakka 6-10 joukkueen voimin, vuosina 1942-67 mukana oli vain kuusi joukkuetta. Siihen aikaan ukkoa lappoi siis finaaleihin melko lailla kovemmalla prosentilla kuin nykyään.

Ensimmäinen suomalainen Stanley cupin finaalissa pelannut pelaaja oli Pentti Lund vuonna 1950. Seuraavaa saatiin odottaa kevääseen 1983, kun sittemmin viisi kannua voittaneen Jari Kurrin Edmonton hävisi loppuottelusarjan New York Islandersille. Suomalaisia mestareita on nyt tusina täynnä, saman verran on finaalit hävinneitä. Kaiken kaikkiaan historia tuntee 190 suomalaista NHL-pelaajaa.

Pokaalin voittaminen vaatii totta kai sitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ihan ensimmäisenä se vaatii kuitenkin sitä, että on jäätävän hyvä jääkiekkoilija. Olli Määttä on sellainen. Konferenssifinaaleissa Tampa Bayta vastaan hän ennätti jo pudota kokoonpanosta heikkojen esitystensä takia, mutta kasasi häkellyttävällä tavalla itsensä.

Finaaleissa Määttä oli jatkuvasti otteluiden ratkaisuhetkillä päävalmentaja Mike Sullivanin ja kumppaneiden ykkösvalinta pingviinipuolustukseen yhdessä tähtipakki Kris Letangin kanssa. Määtän toistaiseksi kolmen kauden mittainen NHL-ura on oma tarinansa sekin. Kilpirauhassyöpä, kaksi leikkaushoitoa vaatinutta olkapäävammaa, taklaustilanteessa tullut munuaisruhje ja aivotärähdys. Ja joka kerta Määttä on tullut takaisin entistä vahvempana. Se kertoo poikkeuksellisesta henkisestä (ja fyysisestä) lujuudesta. Stanley cup oli kivikovan jätkän kivikova palkinto.

Samppa Lajunen tulikin tuossa jo mainittua. Hän oli huippu-urheilijana suorastaan robottimaisen pedantti ja kunnianhimoinen suorittaja, jonka persoona jäi yleisölle melko etäiseksi. Urakin päättyi yllättävän nuorena. Lajusen kerrotaan joskus todenneen, että hän kokee kropan jatkuvan virittämisen äärirajoille tyhmentävän ihmistä.

Pedantti on himoharjoittelija Määttäkin ja myös tarkka siitä, että hän on julkisuudessa vain jääkiekkoilijana. Se on täysin ymmärrettävää. Haastatteluissa on nuorukaisen lyhyen uran varrella nähty lähinnä kohtelias, mutta tiukan asiallinen hahmo, joka on itse asiassa jollain tavalla tuonut mieleen nuoren Lajusen.

Toisaalta finaalisarjan aikana nähtiin jo muutakin. Määttä heitti läppää viiksenhaituvistaan ja haikaili takavuosina Stanley cupista ottamansa kuvan perään.

Robotti Määttä ei siis onneksi ole. Onpahan vain hillittömän kovalla työllä itsensä kiekkomaailman elittiin raivannut nuori mies.

Ja jos jo nyt kovia kokenut kroppa vain antaa myöden, hän siellä myös pysyy seuraavat 15-20 vuotta.

JA VIELÄ: Ettei totuus unohtuisi. Eräs Kimmo Timonen päätti viime keväävä huikean, yli kaksi vuosikymmentä kestäneen ammattilaisuransa Stanley cup -voittoon. Kiekkotelluksella tuskin tallustaa ketään, joka ei olisi tuota Timoselle täydestä sydämestään suonut. Mutta on hyvä, että Määttä saatiin nopeasti samaan kerhoon. Kuopiolla ja Jyväskylällä on nyt yhtä monta Stanley cup -mestaria. Etteivät rupea savolaiset huutelemaan...

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .