Kommentti: Naisleijonat ovat nyt aitoja leijonia

Pakko myöntää.

Se oli yksi urheilutoimittajan urani sykähdyttävimmistä hetkistä.

Kaikki tuntui sujuvan kuin hidastetussa filmissä. Välierä Suomi vs. Kanada, pelataan kolmannen erän viimeistä minuuttia. Vaahteralehtiryhmä painaa, Naisleijonat rimpuilee. Se johtaa 3–2.

Pitkä vaalea Ronja Savolainen saa kiekon ja ryntää pitkään kuljetukseen kohti vastustajan tyhjää maalia. Yleisö nousee mylvien seisomaan. Se on huumattu, minä muiden lailla.

Savolainen kaatuu, mutta saa silti tuupattua kiekon tolpan kautta verkkoon. Jälkeenpäin hän kertoo tirauttaneensa pienen itkun.

"Olin niin onnellinen ja niin loppu", hän sanoi.

Tietysti, voi olla, että taas kerran liioittelen.

Sehän oli vain yksi maali yhdessä jääkiekko-ottelussa, joiden nauha on tuntunut joskus loputtomalta ja väsyttävältä.

Mutta osumilla ja osumilla on eroa.

Savolaisen maalissa oli taikaa, joka mursi jotain suomalaisessa jääkiekkoilussa, ja joka kantaa tulevaisuuteen.

Se rikkoi lasikaton. Toivon niin.

Suomen naisten kiekkomaajoukkuetta on kutsuttu puoliväkinäisesti ja puolihuolimattomasti Naisleijoniksi.

Käyttäkööt tuota nimeä, jos nyt eivät muutakaan keksi, moni on ajatellut.

Espoon lauantain jälkeen asiat ovat toisin. Kanadan kaataminen ja paikka kotikisojen MM-finaalissa ei ehkä muuttanut kaikkea, mutta paljon kuitenkin.

Tästä eteenpäin – kävi loppuottelussa ihan miten tahansa – naisten joukkue on Leijonat-nimityksensä väärti.

Vieläkin Naisleijonia voi vähätellä.

Mutta moisessa ylenkatsomisessa ei ole enää mitään järkeä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .