Kymppiketju johti orkesteria ja joukkuetta valmensi "nuori muukalainen" – JYP:n ensimmäisestä SM-mitalista on 30 vuotta

Se oli onneton kevät.

Hartiat lysäyttävä ajanjakso heille, joiden mielestä jääkiekko oli rasittava ilmiö, siis tämä toppahousupoikien lätkä, helvetinmoinen pyrkyri, joka mustekalamaisesti levitti nyt lonkeroitaan myös varjeltuun Jyväskylään.

Toisenmielisille harmillinen kevät 1989.

Koska sen koommin ei ollut mitään tehtävissä. Jääkiekkoa saattoi Keski-Suomessa yhä vastustaa, mutta ei enää torjua tai hätistää pois.

Ei sen huuman ja ilonpidon päälle. Ei sen jälkeen, kun JyP HT:n söpö ja sitoutunut joukkue oli käynyt naulaamassa hopeiset teesinsä Jyväskylän sielunseinämään.

Voiko jääkiekkojoukkue olla söpö?

Hah, kyllä voi. Vähintäänkin sympaattinen.

Siitä kaudesta on 30 vuotta. Se kasvoi kiehtovaksi tarinaksi, ellei peräti eeppiseksi ryöpsähdykseksi, joka päättyi Jyväskylän jääkiekkohistorian ensimmäiseen miesten SM-mitaliin, hopean väriseen.

Loppukaronkka pidettiin heti viimeisen finaaliottelun jälkeen Turun Marina Palacessa. Oli maaliskuun 16. päivä. TPS oli anastanut loppuottelusarjan selvästi voitoin 4–1.

– Kun näin, että kaikki joukkuekaverit esittivät myrtsiä, koitin itsekin olla hyvin pettyneen näköinen, kakkossijalle jääneen JyP HT:n ikonipelaaja Pertti Rastela muistelee tuota iltaa.

– Mutta sisimmässä kehräsi armollinen ajatus, että hopea oli minulle ihan riittävä palkinto.

Niin taisi olla muillekin, kunhan esittivät.

Hyvin pian alettiin Jyväskylässä puhua ”yhteisestä hopeasta”.

Jääkiekkopiireissä ketään ei jurnuttanut.

Mutta se kausi myös alkoi joskus ja jostain.

Elettiin huhtikuuta 1988. JyP HT:n toimisto sijaitsi Heikinkadulla. Sieltä oli tullut medialle kutsu tiedotustilaisuuteen, jossa luvattiin esitellä joukkueen uusi päävalmentaja.

No niin. Vihdoin selviää, alkaako No Smoking Teamia käskyttää Timo ”Tinke” Lahtinen, Kari Mäkinen vai Juhani Tamminen.

Sisällä toimistossa istui joku vieras tyyppi, joka oli estradeille nousua valmistelevan ja Pienestä kii -biisillä läpimurtonsa tekevän Samuli Edelmannin näköinen artisti. Ei oltu tavattu koskaan. Mitä mediaa lie edustaa?

Mutta asiaan. Missä on se valmentaja?

”Tässä”, JyPin toimitusjohtaja Urpo Helkovaara totesi ja viittasi kohti nuorta muukalaista.

”Saanko esitellä: Hannu Aravirta.”

 

 

Helmikuussa 2019 Helkovaara yhä vain nauraa tuolle episodille.

– Toimittajat odottivat oikeaa valmentajaa, mutta saivat Aravirran, JyPin voimahahmo herkuttelee.

Media oli närkästynyt, ikään kuin sitä olisi kusetettu. Keskisuomalaisessa oli seuraavana päivänä paljon puhuva teksti:

”Kuka ihmeen Aravirta?”

Lahtista, Mäkistä ja Tammista Helkovaara oli jututtanut.

– Mutta en päässyt heidän kanssaan pitkälle, JyP-pomo kertoo.

– Tamminen veti takataskusta paperin. Siinä oli lista pelaajista, jotka muodostivat lähes puolet maajoukkueesta. ”Nämä miehet jos saan, tulen teille”, Tami ilmoitti.

– Vastasin, että jos nuo otetaan, sittenhän me ei valmentajaa edes tarvita.

Liikunnanopettaja Aravirta viehätti Helkovaaraa. Nuori, dynaaminen ja himokas savonlinnalainen, jonka nuori, dynaaminen ja himokas JyP kaappasi Oulusta, Kärppien apuvalmentajan ruudusta.

Helkovaara oli JyP HT:n operatiivisella puolella valistunut diktaattori.

– Toki pidin yhdistyksen johtokuntaa tietoisena liikkeistä ja hain jäseniltä selkänojaa päätöksilleni.

Aravirrassa Helkovaara näki suomalaisen valmennuskunnan modernin tulevaisuuden. Ensimmäinen ammattivalmentajien kööri oli muodostunut karismaattisista ”kädet puuskassa ja lunta tupaan” -äijistä.

– He johtivat kauempaa, puhuivat vähän ja komensivat äänekkäästi, Aravirta muistelee.

Aravirta oli toista maata. Hän keskusteli pelaajien kanssa tasavertaisesti ja rakasti palavereja.

– Yhteiskunta oli muuttunut. Kouluissa tehtiin jo ryhmätöitä, ei silloin enää viitattu ja noustu vapisevin polvin vastaamaan.

 

30 vuotta on lyhyt aika – mutta on se kyllä maitohapottavan pitkäkin. Jääkiekko oli kaudella 1988–1989 kokonaan toisenlaista, ympyrät olivat nyt sihdaten nostalgisen lapsekkaat.

Raha oli markka. Punakone oli vielä punakone, Neuvostoliitto Neuvostoliitto ja NHL Suomesta katsottuna enemmän harhaista legendaa kuin jokapäiväistä suomalaispelaajien tehotilastojen luettelointia.

– Silloin ei SM-liigaseuroissa ollut urheilutoimenjohtajia eikä suomalaisilla pelaajilla agentteja, Helkovaara maalaa.

– Itse hoidin pelaajien kanssa työhönottohaastattelut ja henkilökohtaiset sopimukset.

Oltiin vasta kiekkoammattilaisuuden kynnyksellä. Vielä kaudella 1988–1989 JyP HT:n pelaajat ulkomaalaisvahvistusta Grant Martinia lukuun ottamatta joko opiskelivat tai kävivät siviilitöissä.

 

– Harjoitukset alkoivat yleensä klo 16.30, Aravirta muistelee.

– Kakkosvalmentaja, joukkueenjohtaja ja seuran markkinointimies Pentti Mikkilä, työhevonen parhaasta päästä, ei aina ehtinyt ennen treeniä vaihtaa kaikkia vaatteitaan. Hän heitti kopissa pusakan päälle ja veti vetoketjun ylös asti, ettei kravatti näkynyt.

Mailat olivat puusta. Televisio näytti liigakiekkoa harvakseltaan. Radio Jyväskylässä nostatti fiilistä Kari Tyni. Liigaseuroja oli 12 ja playoffiin selviytyi kuusi parasta.

Maailman joviaalein mies Kari Virpiö toki oli JyP HT:n huoltaja silloin, kuten on tänäkin päivänä JYPin huoltaja. Virpiö on ainoa side siitä joukkueesta nykyjoukkueeseen. Mutta hän onkin ihmemies.

– Budjetit olivat nykyisiin verrattuna taskurahoja. Kärkipelaajille maksettiin puolet pienempi summa markoissa kuin nyt maksetaan euroissa, Helkovaara hymähtää.

– Tosin olivat nekin palkat moninkertaiset toimitusjohtajan liksoihin verrattuna.

Jääkiekko oli räjähdysherkkä laji niin Jyväskylässä kuin koko valtakunnassakin.

Sytytyslanka paloi. Suomi tuli Calgaryn 1988 olympialaisista ensimmäisen arvokisamitalin, hopean, kera. Maassa alettiin valmistautua jo kevään 1995 Globenin isoon pamaukseen.

JyP HT oli noussut SM-liigaan keväällä 1985. Erkka Westerlundin johdolla joukkue oli avauskaudella säväyttävästi viides. Tampereella, Helsingissä, Oulussa ja Raumalla otsat rypistyivät.

Mikä hiton HT?

Mutta kausi 1987–1988, hopeakautta edeltävä sessio, oli kaaos. Joukkue rämpi. Helkovaara antoi Westerlundille potkut, tapaus, joka kaduttaen korventaa yhä molempien sydänaloja. Loppukauden JyPiä valmensi Antero Lehtonen. Joukkue pelastui putoamiselta: sijoitus toiseksi viimeinen.

– Se oli aivan kauheata, Rastela muistelee.

– Joukkueen sisälle syntyi kaikenlaisia kuppikuntia. Söimme itse itseltämme mahdollisuuden menestyä. Kauden jälkeen ajattelin, että peliura on omalta kohdaltani ohi. Lopetan.

 

Hätiin tullut Aravirta oli toivoton optimisti.

– Myimme asuntomme Oulussa, ostimme uuden Jyväskylästä. Juuri perheeseen toisen lapsen synnyttänyt Kaisu-vaimo jätti työnsä pankissa, Ara hämmästelee.

– Eikä takana ollut yhtään peliä miesten joukkueen päävalmentajana.

– Olin kyllä hullu. Hirveä riski se oli.

Mutta sitä se Aravirralla teetti.

– Sillä mielellä JyPin kanssa lähdettiin matkaan, että onnistutaan.

Uusi valmentaja toi mukanaan hyväntuulisuuden. Pelkällä olemuksellaan Aravirta lassosi kovia kokeneita pelaajia uuteen projektiin.

Pertti Rastela oli puolustaja Jari Munckin kanssa Hippoksen punttisalissa, kun Helkovaara saapui paikalle uusi valmentaja mukanaan.

– Aravirta sanoi ensi töikseen, että ”hei, hyvä Pepi, kun sinäkin vielä jatkat pelaamistasi. Minulla on ajateltuna erinäisiä juttuja varallesi”, Rastela muistaa.

Sillä hetkellä Rastela siunasi mielessään, ettei ollut julistanut ääneen lopettavansa.

– Tuo tapaaminen Aran kanssa pidensi pelaajapolkuani kolmella kaudella.

Kukaan ei muista, mitä sitten tapahtui.

– Runkosarjassa pelit tulivat ja pelit menivät, Pentti Mikkilä kuvailee.

– Se oli hektistä meininkiä, jossa asiat vain rullasivat.

TPS:n käskijä oli Hannu Jortikka.

– Kuulehan, toimittaja, mitään en muista siitä talvesta, hän hohottaa puhelimessa.

– Mestaruus oli minulle ensimmäinen päävalmentajana. Mutta ei se henkilökohtaisesti mitään merkinnyt, Turulle kaupunkina merkitsi. Kultaa oli odotettu malttamattomasti, edellinen oli liigahistorian pilottikaudelta 1975–1976.

Aravirta saa sentään palautettua mieleensä ensimmäisen ottelunsa liigajoukkueen päävalmentajana.

– Mentiin Helsingin Nordenskiöldinkadun halliin ja kukistettiin maajoukkuevalmentaja Pentti Matikaisen luotsaama HIFK 3–0, hän kertoo.

– Kun painoin hallin kahvion läpi mediatilaisuuteen, kaikki vanhat kärmyt olivat paikalla. Tuntui hemmetin hyvältä. Sitten kuulin, kuinka Upi (Helkovaara) huusi jostain takaa.

”Antaapa pojan valmentaa vielä toinenkin peli!”

”Runkosarja josta kukaan ei muista mitään” tiettävästi kuitenkin pelattiin.

Pakko kahlata tilastokirjoja. Ne kertovat, että TPS vei 44 kierroksen spektaakkelin, Ilves oli kakkonen ja JyP HT kolmas.

– Taisi olla meiltä tasaista tekemistä, ei pahoja notkahduksia, Aravirta rohkenee haroa.

Oikeaan osuu. Tupakointia vastustanut ja muutenkin kohtuullisen siivo No Smoking Team sauhusi. Orkesteria johti ketju Risto KurkinenKari Kanervo–Pertti Rastela.

– Heitin Aralle jossain joulun ajan saunapalaverissa, että mikset kokeile ”kymppiketjua”, Pohjois-Amerikan kierrokseltaan hopeakaudeksi kotiin palannut JyPin kultahippu Kurkinen selvittää.

Rastelan pelinumero oli 10, Kanervon 20 ja Kurkisen 30.

Aravirta otti vinkistä vaarin ja kokeili. Tulitus oli vahvaa. Kymppiketjun jäsenet paukuttivat runkosarjassa yhteensä 62 maalia: Kurkinen 30+23=53, Kanervo 12+33=45, Rastela 20+20=40.

 

Hippos herkistyi ja raikasi. Jäähallissa soi samba ja hyrisi hyvä mieli. Areena ruuhkautui ilta illan jälkeen. JyP HT:n yleisökeskiarvoksi merkittiin 4556, lukema josta nyky-JYP ei ole voinut moneen kauteen uneksia.

– Hippoksen tuvan pauhusta kun palasi ottelun jälkeen kotiin, korvissa kohisi edelleen, puolustaja Vesa Kuha hymähtää.

Hän sentään muistaa. Ei tuloksia.

Mutta tunnelman hyvinkin.

Noista ajoista Jyppi-ilmiö on seestynyt. Enää Hippos ei hurraa jokaiselle pitkällekiekolle.

Ennen kevään playoffia etelän lehdet kirjoittivat ilkeitä ”Ryynibyyn” joukkueesta.

”Mopolla ei asiaa moottoritielle”, otsikoi joku media.

– Aravirta löi lehtileikkeen pukukopin seinälle, Kari Kanervo kertoo.

Kummasti motivoi. Stadin kingi HIFK rojahti puolivälierissä kanveesiin, suoraan kahdessa ottelussa (4–3 ja 3–2).

– Kun lähdettiin ratkaisevasta toisesta kamppailusta Nordikselta kotimatkalle, Ara sanoi, että nyt, pojat, poiketaan Keravan pubiin katsomaan Urheiluruutu ja otetaan yhdet oluet, Kanervo maiskuttelee vieläkin.

– Tuntui helkkarin hyvältä.

Välierissä odotti Ilves.

– Ei hyvää päivää, miten meidän tässä käy, Pertti Rastela muistaa pähkäilleensä.

– Ilveksen pelaajaluettelo oli mykistävä: löytyi Raimo Summasta, Risto Jaloa, Pekka Järvelää, Dale Derkatchia, Risto Siltasta, Karri Kiveä, Jukka Tammea...

Ensimmäinen kohtaaminen oli Hakametsässä.

Alkulämmittelyssä Tero Lehikoinen tempaisi rajun lämärin Jouni Rokaman maskiin. JyP HT oli pakotettu laittamaan maalille 24-vuotiaan kakkosvahdin Ari-Pekka Siekkisen.

Hän torjui kuin metsomaakunnan enkeli. Ilveksen tähdet menivät neuvottomiksi ja Kanervo ratkaisi jatkoaikaosumallaan: 5–4 JyPille.

Hakametsän yläparvella yleensä maltillinen toimitusjohtaja rempaisi irtotuolin seinään.

– Se oli spontaania. Arvasin sillä hetkellä, että nyt voi tapahtua mitä vaan, Helkovaara selittää.

Kanervolla ei ole osumastaan minkäänlaista mielikuvaa. Ei tietenkään. Joka tapauksessa JyP HT marssi välieräsarjassa yli Ilveksen voitoin 3–1.

– Oltiin nopeita ja yhtä, pidettiin hermokontrolli, Aravirta analysoi joukkuettaan.

– Ei rähisty kuten Philadelphia Flyers.

– Finaaliin pääsy oli meidän mestaruutemme, Helkovaara myöntää.

Niinhän siinä kävi. Moni pelaaja allekirjoittaa asian: mahat olivat turvoksissa jo ennen TPS:n kohtaamista.

– Joskus myöhemmin on vähän harmittanut, Kurkinen sanoo.

– Jos olisimme olleet ärhäkämpiä, olisimmeko pystyneet haastamaan Palloseuran. Lento oli kuitenkin sen verran kovaa.

Lentäen Jyväskylän joukkue matkasi myös viimeiseksi jääneeseen finaaliotteluun Turkuun.

– Mentiin Tikkakosken kentälle, jossa odotti Wasawingsin tilauskone, Rastela kertoo.

Marraskuussa vaasalaisyhtiön brasilialaisvalmisteinen Embraer EMB 110 -kone oli pudonnut maahan Ilmajoella: kuusi kuollutta.

– Sanoin jätkille, että jos tästä reissusta selvitään, selvitään mistä tahansa, Rastela muistaa.

TPS löi taululle 4–1-lukemat ja alkoi riekkua Kanada-maljan kera.

Ei auttanut. Vaikka JyP HT oli kukistanut TPS:n sarjan toisessa kohtaamisessa Hippoksella (4–2), sarja valui vääjämättä Aurajokeen. Turussa soi aina Erkki Liikasen roilottama ”hunajata sulle, hunajata mulle” -ärsytysrallatus.

– Vuorineuvokset olivat vuorineuvoksia, Aravirta kuittaa.

 

Kun mitaleja jaettiin Kupittaan jäällä, Rastelan vieressä seisoi puolustaja Juha Huikari.

– Jupe kuiskasi korvaani, että mieluummin hän seisoo tässä JyP HT:n hopearivistössä kuin tuossa TPS:n kultaporukassa, Rastela nauraa.

Palloseura poti noihin aikoihin pahaa Turun-tautia – mikä sitten lieneekin.

JYP-pelaajat olivat yhdestä asiasta yksimielisiä.

– Seuraavalla kaudella pitäydytään bussimatkailussa, he ilmoittivat.

Japani, Ranska, Thaimaa – eli missä JyP HT:n hopeakiekkoilijat ovat tänään?  

Sen pituinen se?

Ei. Sillä tuosta kaudesta JyP HT:n – sittemmin JYPin – vahva soitanto suomalaisissa kaukaloissa keräsi vasta alkuvoimansa.

– Seuraavana keväänä (1990) menimme Aravirran kanssa katsomaan Tampereelle Ilveksen ja TPS:n finaalisarjan ottelua, Pentti Mikkilä kertoo.

– Lehtereillä vilkaisimme toisiamme. Olimmeko vuosi sitten todella itse vastaavassa paikassa kuin nuo joukkueet nyt? Tuntui uskomattomalta.

Mutta ei se karkaava unikuva ollut. Keväällä 1992 JyP pyöri jälleen kirkkaissa finaalivaloissa. Jokerit ja Teemu Selänne taivuttivat jyväskyläläiset vielä hopealle.

Tarvittiin taloudelliset vaikeat ajat, muutama valju kausi, yhtiöittäminen, uudet ihmiset ja uusi mahtisuunnitelma.

20 vuotta ensimmäisen SM-mitalin jälkeen JYP rouhaisi kultaa.

 

Kevään 1989 joukkueesta voidaan luritella mitä tahansa.

Totuus kuitenkin pysyy. Hopeayhdistelmä luonnosteli suurella pensselillä jyväskyläläistä jääkiekkokulttuuria.

– Olimme ennakkoluulottomia, Aravirta, nyt jo 65 ja eläkeläinen, tiivistää.

– Minulla oli sellainen tunne, että emme pärjää yksin. Tarvitsimme tukea, meidän oli tarjottava itsemme ympäristölle – ottivatpa ihmiset vastaan, miten tahansa.

Soraääniä kuului, mutta pääosin ympärillä oleva yhteisö hyppäsi messiin.

– Voittajien mukana halusivat olla kaikki: junioreiden vanhemmat, kaupungin päättäjät, yleisö, yhteistyökumppanit, vapaaehtoiset, Helkovaara luettelee.

Helkovaara puhuu voittajista, vaikka käteen lyötiin hopeaa.

Eikä liene väärässä.

Mikä hiton juttu toi nyt on, kysyi Hjallis Harkimo  

Ilari Kotimäki on mahtava persoona.

Hän työskenteli pitkään Kaukalopalloliiton toiminnanjohtajana. Vielä kauan JyP HT:n ensimmäisen kiekkohopean jälkeen Kotimäki vieraili monta kertaa tohkeissaan Keskisuomalaisen urheilutoimituksessa.

”Odottakaahan muutama vuosi, niin kaukalopallo menee suosiossa jääkiekon ohi”, hän ilmoitti.

Terveiset Kotimäelle. Jos kaikilla kaukalopallon parissa työskentelevillä olisi ollut yhtä paljon roihuavaa intohimoa, mitä vain olisi voinut tapahtua.

Nyt ei tapahtunut mitään.

Paitsi, että Leijonat voitti keväällä 1995 MM-kultaa. Joukkueen kakkosvalmentajana toimi ”kuka ihmeen Aravirta”.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .