Näkökulma: Aleksandr Ovetshkin on mies, jota on helppo vihata

Aleksandr Ovetshkin ei ole pohjoisamerikkalaisen urheilumaailman suosituin pelaaja. Osittain se johtuu Ovetshkinista, osittain politiikasta.

Työsulkuvuoden jälkeinen NHL-sesonki 2005–2006 muistetaan historiallisen kovana tulokaskautena. Silloin sarjaan saapui koko 2000-luvun odotetuin pelaaja, koko Kanadan kultapoika Sidney Crosby.

Vaikka Crosby leipoi debyyttikaudellaan kasaan yli 100 pistettä, vei vuoden tulokkaan tittelin kuitenkin muuan mies Venäjältä: vieläkin kovemmat tehot iskenyt Aleksandr Ovetshkin.

Sen myötä NHL:lle syntyi helppo narratiivi tuleviksi vuosiksi. Unelmavävy-Crosbysta tehtiin liigan kasvot ja hyvis, jonka askeleita mestariksi koko Kanada seuraisi. Ja koska hyvikselle tarvittiin vastavoima, oli tässä tarinassa pahiksen rooli varattu Ovetshkinille.

Mutta miksi juuri Ovetshkinista tuli pohjoisamerikkalaisten NHL-fanien silmätikku?

Neuvostoliiton murruttua venäläisiä jääkiekkoilijoita alkoi virrata nopealla tahdilla myös Pohjois-Amerikan taalamarkkinoille. Avosylin idän miehiä ei NHL:ään kuitenkaan otettu, ja heidän osakseen saama kohtelu oli usein jopa avoimen rasistista.

Neuvostoaikaisen kiekkokoulun koulimat pelitaidot sulattivat kuitenkin nopeasti myös Kanadan kylmyyteen tottuneita sydämiä. Pelillisten seikkojen lisäksi tuota muutosta helpotti myös 1990-luvun venäläistähtien ulkoiset ominaisuudet: nuori Pavel Bure oli kuin poikabändin laulaja, vaaleat hiukset hulmuten luistellut Sergei Fedorov kuin elokuvatähti ja aina tahdikas vanhan koulukunnan Igor Larionov kuin yliopiston professori.

Kaikkia heitä oli helppo rakastaa.

Ja heidän rinnallaan ilman etuhammasta hymyillyt rujo Ovetshkin näytti kuin James Bond -elokuvan pahikselta.

Mieheltä, jota oli helppo vihata.

2000-luvun alkaessa pohjoisamerikkalaisten asenteet venäläiskiekkoilijoita kohtaan olivat jo paljon myötämielisempiä. Muutoksen takana olivat toki Fedorovin ja Larionovin kaltaiset Stanley Cup -mestarit, mutta myös poliittisen asenneilmapiirin muutos. Ihmisten mielissä vanha idän uhka oli muuttunut, jos nyt ei mahdollisuudeksi, niin ainakin neutraalimmaksi suhtautumiseksi Venäjään ja venäläisiin.

Silti NHL oli yhä hyvin konservatiivinen sarja: muukalaisia katsottiin hyvällä, vain jos he käyttäytyivät niin kuin heidän oletettiin käyttäytyvän.

Esimerkiksi Pavel Datsjuk ja Jevgeni Malkin sopivat hyvin perinteiseen taitavan mutta hiljaisen venäläisen rooliin, ja heitä arvostettiin laajasti ympäri liigaa.

Aleksandr Ovetshkin ei ole kuitenkaan mies, joka mahtuisi tai jota edes kiinnostaisi mahtua valmiisiin muotteihin.

Jos Pohjois-Amerikan kiekkojäärät Don Cherry etunenässä kritisoivat hänen riehakkaita tuuletuksiaan, tuuletti hän seuraavalla kerralla kahta kauheammin.

Ja jos hän sai paikan taklata vastustajan pystyyn, hän myös taklasi – luki vastustajan paidassa sitten Crosby tai kuka tahansa.

2010-luvulle tultaessa Yhdysvaltojen ja Kanadan välit Venäjään kylmenivät uudelleen. Taustalla oli takaisin voimien tuntoonsa tulleen itänaapurimme itsepäisen vahva suurvaltapolitiikka, jonka kasvoina länteen toimi pelottava presidentti Vladimir Putin.

Tällaisessa ilmapiirissä Ovetshkinin varsin patrioottiset puheenvuorot kotimaastaan tekivät miehestä entistä helpomman vihan kohteen.

Varsinainen paskamyrsky leimahti puoli vuotta sitten, kun Ovetshkin käynnisti sosiaalisessa mediassa Putin Team -liikkeen, jonka tarkoituksena oli tukea istuvaa presidenttiä jälleen uudelle valtakaudelle. Vaikka liikkeeseen liittyi lukuisia muitakin huippu-urheilijoita, kuten Malkin ja Bure, joutui heistä pääsääntöisesti vain Ovetshkin selittelemään liikkeen motiiveja länsimaiselle medialle.

Eivätkä ne selitykset menneet monelle pohjoisamerikkalaiselle läpi.

Aleksandr Ovetshkin on saanut kantaa pahiksen leimaa koko uransa läpi.

Toisinaan taakka on ollut perusteltu, mutta usein Ovetshkinin kohdalla hänen arviointinsa on ollut varsin epäreilua.

Kun sukupolvensa paras maalitykki teki viidellä ensimmäisellä NHL-kaudellaan neljä kertaa yli sata pistettä, muistettiin puhua aina hänen vajaavaisesta puolustuspelistään.

Kun kaksi kertaa peräkkäin liigan arvostetuimmaksi pelaajaksi valittu supertähti nimettiin seuransa kapteeniksi, alettiin puhua hänen vajaavaisuuksistaan johtajana.

Ja kun NHL:n playoffsien kaikkien aikojen 31. paras maalintekijä tehoilee pudotuspeleissä lähes piste per peli -uratahdilla, puhutaan edelleen siitä, kuinka Ovetshkin ei ole isojen pelien mies.

Tai puhuttiin ainakin tähän kevääseen asti.

Yksi vaivainen sormus nimittäin muuttaisi merkittävästi sitä sävyä, miten Ovetshkinista tulevaisuudessa puhutaan.

Nyt hänellä on kolme mahdollisuutta voittaa tuo himoittu sormus.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .