Tommi Mäkinen kertaa Anna-äitinsä kanssa, kuinka Puuppolan maalaispoika nousi rallimaailman huipulle – "Isä vastusti rallihommia"

Tie, japaniksi michi.

Tie vie. Heti kohta kun on kurvattu Toyota Gazoo Racingin rallitallin muusta maisemasta riistäytyvän toimistorakennuksen ja aidatun alueen sivuitse, aletaan laskeutua loivaa hiekkapäällysteistä mäkeä, joka johtaa sympaattiseen suomalaiseen maaseudun taloon.

Enempi ihmisten kuin autojen talliin.

Lyhyt matka. 200 metrin siirtymätaival aikakaudesta edelliseen, ralliautotakomon digitaalisesta säntäilystä maakansan juurevaan tyyneyteen. Ei aitoja, ei kulkulupia. Sisällä ottaa vastaan Anna Mäkinen, luontevasti ja kainosti, kuten näissä taloissa tapana on.

– Ei sitten mitään kuvia, hän ilmoittaa.

Tämä on Annan ja edesmenneen Jukka Mäkisen paikka Jyväskylän Puuppolan maalaisidyllissä. Tila on nimeltään Tervamaa. Täällä turvattiin aluksi karjatalouteen, sen jälkeen siemenviljelyyn. Vanhassa päärakennuksessa, josta sittemmin värkättiin savusauna, kasvatettiin neljä poikaa, joista nuorimmaisen nimi on Tommi. Tämä alkoi päristä jo pienenä.

– Sellainen poika, että vaikka kuinka maailmalla kiertää, aina sillä on kiire takaisin kotiin, Anna Mäkinen kertoo.

– Joltain reissulta toi sitten Toyotan mukanaan.

Suunnitelma, joka oli laadittu, näyttää kariutuvan heti.

Tarkoitus oli saapua Puuppolaan ja kertoa Tommi Mäkiselle tosielämän satutarina.

Käykin ilmi, että Tommi ei ole erityisen satuorientoitunut ihminen, aika etäällä Zachris Tope­liuksesta. Arkiset Mäkiset. Ei tässä maisemassa ole ehditty sepittää loruja, koska päivät ovat kasanneet realismia pinotavarana syliin.

– Pienestä pitäen oikeita töitä, Tommi muistaa.

– Heinänteko tuntui epämiellyttävältä. Pellolla huhkittiin käsipelillä.

Helppo loihtia kuva vähävartisesta heinäntekijä Tommi Mäkisestä, jonka mielestä moisessa hommassa olisi jo tuolloin kaivattu koneellista apua.

Tai ”hommelissa”, kuten Tommilla on tapana sanoa.

Toyota-projektikin on hänelle hommeli.

Yritetään kuitenkin. Maalailen ihmettä ja kummaa. Huidon ikkunasta avautuvalle näkymälle.

Kuinka satumaista ja uskomatonta on, että samassa pihapiirissä, jossa Tommi Mäkinen on aikoinaan viritellyt mopoja, rakennetaan nyt jättimäisen japanilaisen autonvalmistajan rallipetoja.

Tommin ihmemaassa.

Ehkä jossain on kolo, arvelen. Maassa reikä, johon maamieskouluun aikonut, mutta sen sijaan neljä ralliautoilun maailmanmestaruutta voittanut, Mäkinen rusakkoa jäljittäessään putosi. Siitä avautui mielikuvituksellinen fantasiamaailma, jossa unet limittyivät todellisuuteen. Hullun Hatuntekijän rooliin valikoitui Toyotan pääjohtaja Akio Toyoda ja Tommi itse heilui seassa yhtä jyrkkäpiirteisenä, muttei yhtä vilkasliikkeisenä kuin Toshiro Mifune samurai-elokuvissa.

Siis onhan tämä Puuppolan ja Toyotan avioliitto silkkaa filmiä. Eikö olekin?

Tommi Mäkinen kuuntelee vouhotusta suu auki. Sitten hän ryhtyy nauramaan epäuskoisesti.

– Mistä ihmeen sadusta sinä höpiset, hän torppaa.

– Kyllä tämä on ollut ihan todellista elämää kaiken aikaa.

Ei sitten. Mennään niin kuin maanläheisille Mäkisille luontevampaa on. Nuuskitaan multaista maata ja kuulostellaan rallin soundia.

Sillä soundista Tommi Mäkisen tarinassa on kysymys.

– Se rallin ääni, hän ihastelee vielä 54-vuotiaanakin.

Kuuloaistin tarttuma, jonka monet kokevat sietämättömäksi meteliksi, vangitsi 1960-luvun lopussa pienen puuppolalaisen pojan. Se oli saman tien elinkautinen.

Mäkisen tilalta on parin kilometrin matka Kuukanpään kylätielle, jolla ajettiin vuosittain Jyväskylän Suurajojen erikoiskoe. Tommi polki sinne jo viisivuotiaana pyörällään, jota kutsuttiin hikiveiviksi.

– Se oli vuoden kokokohta, niin kuin mikään ikinä voi olla, Tommi muistelee.

– Joka kerta kun ralli oli ohi, aloin murehtia, että taas pitää odottaa kokonainen vuosi.

Äänimaailma hypnotisoi Mäkisen: ralliauton vaikertava murina, ja se kun rouhivat renkaat rasauttavat tien pinnasta hiekat ojanpenkalle.

Puuppolassa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Mäkinen sai lopullisen kipinän ralliin Kuukanpäässä, kun hänen poskeensa lensi soran siru Hannu Mikkolan auton renkaasta.

– Ajattele, mikä rallissa katsojia kiinnostaa, Tommi hehkuttaa.

– Kyllä ne vetovoimatekijät ovat motorsport, extreme ja ainutlaatuinen soundi.

Toyotan tallipäällikkö on hyväntuulinen, mutta alkaa nyt kääntyillä tuolissaan. Keskustelu ralliautoilun ja ilmastonmuutoksen suhteesta ei selvästikään miellytä. Mäkinen ei kaipaa sähköautoja sora- ja asvalttisirkukseen. Ne tuhoaisivat soundin.

– Kun ihmisjoukot vaeltavat seuraamaan Jyväskylän MM-rallia, kukaan ei kysy, mitä nuo autot kuluttavat. Tai saastuttavatko ne.

– Kaikki ymmärtävät, että, hei ihan oikeasti, ei 12 WRC-autoa voi hirveästi maailmaa pilata, kulkevat ne millä tahansa.

Mäkinen on sen näköinen, että katsoo tämän asian loppuun käsittelyksi.

Vaikka mielessään tietää, että niin tuskin on.

Jos mahdollista, Anna Mäkisellä on poikaansakin realistisempi elämänkatsomus.

– Oltiin Jukan kanssa vanhan kansan ihmisiä, hän sanoo.

– Lapset ottivat meistä mallin.

Perheen työvetoiseen arkeen ralliautoilu ei asettunut kivuttomasti. Haihattelua tärkeämpiä asioita olivat maa ja oman tilan jatkumo.

– Tommilla oli nuorena kauhea hinku ralliin, mutta isänsä pisti vastaan, Anna Mäkinen paljastaa.

Jälkeenpäin Tommi on kiittänyt äitiään. Ilman tämän tukea hänestä ei olisi koskaan tullut maailmanmestaria ja tallipomoa.

– Räknäsin, että kun pojan halu on niin kova, se voi mennä huonompaan suuntaan, jos hän ei saa tehdä sitä, mitä kohtaan tuntee palavaa intohimoa, Anna Mäkinen perustelee.

Puuppolalaista psykologiaa parhaimmillaan.

Tänään Anna Mäkinen asuu kotitalossaan yhdessä Tommin 12-vuotiaan hirvikoiran kanssa. Sen nimi on Lilo.

 

Vuonna 1985 Tommi oli 21-vuotias. Hän laittoi Helsingin Sanomiin ilmoituksen: ”Halutaan ostaa ralliauto”.

Suomen menestynein naiskuljettaja Minna Sillankorva otti yhteyttä ja kauppasi Puuppolaan silloin varsin sirpsakalta näyttäneen Ford Escort RS 2000 -menijän. Mäkisen ensimmäinen rallipeli maksoi 35 000 markkaa.

– Riehuin metsätyökoneen kanssa. Piti tehdä töitä ihan hulluna, että sain Escortin maksettua, sellaisia 16–18-tuntisia työpäiviä, Tommi muistelee.

Uran alku oli lupaava ja vaikea. Junnusarjassa heltisi heti voittoja, mutta pelti vinkui.

– Jossain, en muista missä, karautimme taas ulos. Auto oli rutussa, vetoauto kolhuilla ja traileri rikki, Mäkinen kertoo.

– Nilkutimme kotiin ja tuossa ulkona hitsailtiin koko yö kamoja kasaan, että naapurin mies pääsisi aamulla lähtemään jokkis-kisoihin.

Auringon noustua Jukka Mäkinen saapui paikalle seuraamaan touhua.

”Mahtaakohan tuo teidän harrastus miten pitkään jatkua”, tämä uteli velmut silmät lippalakin varjossa.

Isän ja pojan suhde sisälsi enemmän luotaavia katseita ja yksittäisiä lausahduksia kuin sanailun riemua. Se sisälsi myös hiljalleen lujittunutta molemminpuolista arvostusta, jota kumpikaan ei osannut tai arvannut ääneen lausua.

Ennen kuin ralliautot alkoivat pysyä ojien välissä, Mäkisellä oli väliaikainen tarve rahasta. Hän kääntyi isänsä puoleen, että josko tämä pystyisi kolmeksi kuukaudeksi lainaamaan. Jukka Mäkinen avasi kukkaronsa.

– Venytin työpäiviä metsässä äärimmilleen, että sain lainarahat kasaan, Tommi kertoo.

Kun hän sovittuna päivänä kiikutti summan isälleen, oli murros tapahtunut.

”Ei sillä nyt olisi niin kiirekään ollut”, Jukka Mäkinen jurahti.

Se kommentti oli Tommille tärkeä. Hän tiesi voittaneensa isän luottamuksen.

Millainen mies Tommi Mäkinen on?

Tiedämme hänen tarinansa, olemme lukeneet hänestä kasapäin juttuja ja nähneet hänet televisiossa. Emmekä kuitenkaan ole varmoja.

Välillä Tommi nauraa hervottomasti.

Välillä hän vaikuttaa väärään ympäristöön eksyneeltä jöröltä perusmaanviljelijältä.

Välillä hänen silmissään asuu pyhä ystävällisyys.

Välillä niissä näkyy myrskyn merkki.

– Onhan se vähän äkkipikainen, Anna Mäkinen hymähtää.

– Mutta ei voi yhtään moittia. Hyvä ja kunnon poika. Pitää äidistään huolen. Tänä syksynä toi ennen Australian-reissua kirkasvalolampun helpotukseksi pimeään.

Mitä mieltä Tommi Mäkinen itse on? Millainen tallipäällikkö Toyotalla on?

– En osaa sanoa, varmaan toisinaan aika tiukka, kuuluu vastaus.

Ehkä niin, sinnikäs ainakin. Ilman näitä ominaisuuksia Tommi ei olisi mitenkään pystynyt loihtimaan ihmemaataan Puuppolaan.

Hauraampi ja hövelimpi olisi taittunut kuin teräsmies hippikommuunissa.

Tarinoita ei ole käsikirjoitettu, ne rakentuvat sattumista.

On pelkkä oikku, että Mäkinen on tallipäällikkö eikä täysipäiväinen siemenviljelijä, ja että Toyotalla on reviiri maailman laidalla, talvipimeässä keskisuomalaisessa maalaiskylässä.

Vuonna 1994 Mäkinen oli lyödä pisteen rallipyrkimyksilleen. Kaikki liikkeet olivat epäonnistuneet. Tommi oli allekirjoitusta vaille Mitsubishin tehdaskuljettaja, mutta paikan veikin saksalainen Armin Schwarz.

– Muistan, kun tulin kotiin jostain Englannin rallisarjan kisasta, Tommi kertoo.

– Ajattelin, että nyt saa, perhana, riittää tämä hommeli. Olen ihan kypsä, painun vanhoihin töihin.

Se oli hilkulla. Metsäkonetta käynnisteltiin jo.

Kunnes Mitsubishi ilmoitti pettyneensä Schwarziin. Lämminhenkinen kohtalo oli tuupannut alulle Mäkisen ja Mitsubishin yhteisen tarinan, joka kasvoi isoksi palaksi suomalaisen moottoriurheilun historiaa.

 

Mestaruusvuodet 1996–1999 ovat Mäkiselle yhtä utua.

– En muista niistä paljon mitään, hän ihmettelee.

Huippu-urheilu on jokseenkin kornia ja epämääräisen traagista. Matka päämäärään on yleensä kiehtova kokemus, pyöriminen menestyksen ytimessä ei niinkään.

– Se oli tiivistä ja fokusoitunutta aikaa, kaasu pohjassa vain joka paikkaan. Olin siinä myllyssä varmaan aika kusipää, Tommi myöntää.

– Eikä siitä nauttinut, ei yhtään.

Paitsi väläyksittäin voittamisen hetkellä.

– Yksi parhaista kisoistani oli San Remo 1998, Mäkinen varovasti jo innostuu.

– Se oli pakko voittaa. Kauhea keskittyminen, en kunnolla nukkunut, elin kuin horroksessa.

Mäkinen palauttaa mieleen ensimmäisen erikoiskokeen. Sen kuinka tien nauha syöksyi ahnaasti vastaan ja hän ratin takana teki huippurobotin tarkkaa työtä, ymmärtämättä enää mistään mitään.

Pätkän maalissa kakkoskuljettaja Risto Mannisenmäki kysyi Mäkiseltä, mitä juuri äsken tapahtui.

– Vastasin, että missä, Mäkinen kertoo.

Hän voitti sen rallin.

Anna Mäkinen pöyhi pyynnöstä perheen albumeja.

– Kun kävin kuvia läpi, minuun iski hirvittävä ikävä, hän kertoo.

– Esiin nousi muistoja ihmisistä, jotka eivät ole enää lähellä.

Surulta ei ole vältytty Tervamaallakaan. Tommin toiseksi vanhin veli ja toisen veljen poika menehtyivät joitakin vuosia sitten eri onnettomuuksissa.

– Menetyksistä ei pysty koskaan toipumaan, Anna Mäkinen sanoo.

Hän asettaa toyotamaisen meuhkaamisen ja rallimestaruudet luontevasti omaan kehikkoonsa. Hienoa, mutta ei suurinta.

– Usein ajattelen, että kunhan Tommin terveys nyt kestäisi kaiken riehumisen. Onhan se jämerä mies, mutta olen sanonut, että lääkärintarkastukseen se pitäisi viedä, Anna Mäkinen huokaa.

Suru on satuttanut myös Tommia.

– Kovia paikkoja, hän hiljentyy.

– Kyllä ne ovat ilman muuta pysäyttäneet. Yli vain on aina jotenkin päästävä.

Vuonna 2013 Mäkinen kierteli laajalti maailmalla. Hänellä oli tarve saada kiinni uuden langan päästä.

– Kävin Intiassa ja Kiinassa kyselemässä autonvalmistajilta, kiinnostaisiko yhteistyö ralliautojen rakentamisesta heidän tuotantoversioistaan, Tommi kertoo.

– Kiinassa päästiin jo lähelle, mutta sopimus jäi tekemättä, onneksi jäi.

Tuossa vaiheessa Mäkinen oli tyhjiössä.

Rallikuljettajan ura oli loppunut 2003.

– Kilpailemisesta luopuminen oli yksi kaikkien aikojen kovimpia paikkoja, hän myöntää.

– Laskeutuminen normaaliin elämään, rauhoittuminen, kesti puolitoista vuotta.

Uusi bisnes, N-ryhmän Subarujen rakentaminen Puuppolan pajassa hyytyi puolestaan vuoden 2009 jälkeen, kun ralliautojen luokituksia rukattiin isolla kädellä.

– Rallimaailma muuttui silloin hemmetin nopeasti, Tommi toteaa.

Tommi Mäkinen Racing joutui sijaiskärsijäksi. Investointi Nelostien toiselle puolelle nousseeseen hulppeaan rakennukseen osui pahaan rakoon.

– Mietittiin, että kannattaako supistunutta toimintaa edes siirtää sinne. Ei se katastrofitilanne ollut, mutta vaikea paikka toki.

Jotain oli keksittävä.

Sitten se tapahtui: oikkujen oikku. Vuonna 2014 Tommi Mäkinen tapasi Toyotan pääjohtajan Akio Toyodan.

– Olin Japanissa Subarun hommeleissa, testattiin jotain uutta autoa, Tommi aloittaa tarinan, jota ei siis sovi satumaiseksi luonnehtia.

Puuppolalaisen pitkäaikainen japanilaisystävä kertoi, että Akio Toyoda halusi Mäkisen pitämään tälle henkilökohtaista ajokoulua Hokkaidon saarelle. Totta kai Tommi meni.

– Pääjohtaja kyseli minulta, pitäisikö hänen ostaa Subaru, kun Toyotalla ei ole nelivetoista urheiluautoa, Mäkinen kertoo.

– Sanoin, mitä hullua, ettehän te voi Subarulla ajaa. Katselin hetken Toyotan GT86-ajokkia ja totesin, että ei hätää. Tehdään tästä neliveto.

Puuppolassa tietenkin, siinä viljakuivurin vieressä.

– Pojat rakensivat sen hyvin nopealla aikataululla, kolmessa kuukaudessa.

Kun auto pullahti uunista ulos, Akio Toyoda vieraili ensimmäisen kerran Mäkisen mailla. Tuolloin taidettiin jutella muutakin kuin niitä näitä.

Samaan aikaan Toyota halusi palata rallin MM-sarjaan.

– Ne olivat Japanissa jo päättäneet, että talli perustetaan Saksan Kölniin, Tommi selvittää.

Täysin looginen visio. Kölnissä toimi ja toimii yhä Toyota Motorsport GmbH, autonvalmistajan komea, ellei peräti koppava, urheilupuolen keskus. Köln on keskellä Eurooppaa. Kaupungissa on yli miljoona asukasta.

– Japanilaiset halusivat, että minä menisin sinne tekemään ja vetämään rallipuolta, Tommi kertoo.

– Mutta Kölnin pää ei oikein lämmennyt ajatukselle. Sanoin, että jos se siltä näyttää, ei tässä minua tarvita. En mielelläni lähdekään, kun tykkään olla enempi kotimaisemissa. Antaa poikien touhuta siellä rauhassa.

Mäkinen väittää, ettei hän ollut siinä tilanteessa ”sen sinnikkäämpi”.

Mutta oikeasti oli. Hän väänsi ja väänsi. Sitten käänsi.

– Loppupelissä tuli tahtotila ja määräys Japanin päästä. Organisaatiokin oli muuttunut. Ne olivat sitä mieltä, että mennään kuitenkin Puuppolaan.

Puuppola ei ole keskellä Eurooppaa. Kylässä on hieman yli 1 000 asukasta.

Anna Mäkistä huvittaa.

– Tommi on aina ollut sellainen, että minkä meinaa, niin kyllä se sen läpi ajaa.

 

Vaikka Tommi Mäkinen antaa vierailleen vaikutelman hillittömästä ja jatkuvasta kiireestä, palavereista palavereiden päälle, hän jaksaa myös jaaritella.

Rajallisesta haastatteluajasta tärvääntyy kymmenen minuuttia, kun tallipäällikkö pitää esitelmää Toyotan innovaatioista, keskenään juttelevista autoista ja siitä, miten monimutkaista on hakea Kansainväliseltä autoliitolta (FIA) luokituspaperit uuteen ralliversioon.

Varmasti merkittäviä asioita, mutta ei nyt, kiitos.

Paljon mielenkiintoisempaa on kuunnella Mäkisen ajatuksia japanilaisesta kulttuurista.

– Ne pojat eivät pröystäile, Tommi valistaa.

– Japanilainen kulttuuri on toisenlainen kuin Euroopassa, jossa autonvalmistajien konttoreiden täytyy olla helkatin korkeita. Japanilaiset ovat käytännönläheisempiä. Pääasia on, että kaikki toimii ja on tehokasta.

– Ei niitä haittaa, vaikka Puuppolassa ei ihan joka nurkka kiilläkään.

Voi olla, että Akio Toyoda hyrisee hybridinä aina kun hänen mieleensä sattuu juolahtamaan ralli. Toyota palasi MM-sarjaan 2017 ja valloitti merkkimestaruuden 2018. Ensi vuonna talli jahtaa Ott Tänakin, Jari-Matti Latvalan ja Kris Meeken voimin kuljettajien titteliä.

Toyota on ollut alusta asti uskottava.

Ja juuri tähän asiantuntijat eivät uskoneet. Ei se ole mahdollista. Ei Puuppolassa pystytä nikkaroimaan maailman nopeinta ralliautoa.

Sitä paitsi he olivat oikeassa. Sen ei pitänytkään olla mahdollista.

– Mietin joskus, kuinka kauan tämä hullunmylly jatkuu, Tommi Mäkinen sanoo.

– Koko ajan työnnetään eteen uusia suunnitelmia. Joskus tulee pohdittua, että miten välttämättömiä ne kaikki ovat.

Tommi Mäkinen Racingissa on jo yli 140 työntekijää: Puuppolassa reilut 90, Virossa 25 ja täsmäihmisinä MM-ralleissa muutama kymmenen.

– Unelmoin tilanteesta, jossa tallipäällikölle riittäisi, että hän käy silloin tällöin morjestamassa alaisiaan – ja toteamassa, että kaikki sujuu erinomaisesti, Tommi hymähtää.

Vielä ei taideta olla siinä pisteessä. Tuntuu, että Mäkinen pitää kaikkia siimoja virvelissään. Koska haluaa niin.

Koska on niin ”hemmetin innostunut näistä hommeleista”.

Tommi Mäkisen motto?

– En minä tiedä, mies tuhahtaa.

– Annetaan palaa vaan.

Anna Mäkinen saattaa ovelle.

– No, ihan pikkuisen valokuvan voitte lehteen laittaa, hän antaa luvan.

Ihmemaassa maisema on hämärtynyt, mutta ei muuttunut. Se näyttää edelleen satumaiselta.

Satu, japaniksi monogatari.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .