Kolumni: Rock'n roll Rene

Suurena salaisuutena kerron, että yleensä vastaavissa tilaisuuksissa on vaivautunut ja pakonomainen tunnelma, Ilkka Kulmala paljastaa.

Kaveri rokkasi ihan puskista.

”Kuka sä oot?”, se kysyi.

Oltiin olympiakylän pressihuoneessa, Suomen joukkueen lumilautailijoiden ennakkoinfossa. Suurena salaisuutena kerron, että yleensä vastaavissa tilaisuuksissa on vaivautunut ja pakonomainen tunnelma – ikään kuin kaikki läsnä olevat haluaisivat olla jossain muualla.

Mutta nyt tilan otti haltuunsa luonnonlapsi Iisalmesta. En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Silmät tuikkivat kaikkialle, lippiksen alta harottivat hiukset joka suuntaan ja kehonkieli suorastaan huusi ”vitsi, mitkä fiilikset” -tunnelmaa.

Nimi Rene Rinnekangas. Ikä 18. Elämä ihanana edessä auki.

”Kuka sä oot?”, se siis kysyi.

Kerroin syntyneeni itsekin Iisalmessa. Se löi nyrkkiini kevyen tsemppinyrkin, sanoi, että ”rock`n roll forever man” ja kertoi menneensä nelivuotiaana ensimmäisen kerran Paloisvuoren, ”Paloskin”, rinteeseen.

”Sukset olivat 90-senttiset ja minä metrin pätkä”, Rene pulppusi.

Sitten se kätteli kaikki muutkin paikalla olleet toimittajat.

Seppo Räty ei koskaan toiminut näin.

Niille, joille Suomen lumilautataituri on vielä tuntematon suuruus, selvennettäköön, että kyseessä on yksi lajin tulevaisuuden lupauksista. Tällä kaudella hän on ehtinyt olla yhdessä slopestylen maailmancupin kisassa (Aspenin Snowmass) neljäs.

Mutta sillä ei ole niin suurta väliä.

Oleellista on se, että Rene on persoona. Hän pursuaa jotain sellaista energiaa, jota meistä muista ei oikein löydy. Hänellä on kyky levittää hauskuutta ympärilleen.

”Rene on sellainen tosi reipas”, Enni Rukajärvi luonnehti nuorukaista infon juonnetussa osuudessa.

”Kiitos. Kyllä nyt tuntuu siistiltä”, Rene vastasi.

Ei niin, että kaikkien pitäisi olla Renejä. Ei todellakaan. Kymmenen samanlaista vempulaa yhdessä maailman ympäri seilaavassa purjeveneessä voisi tehdä elämän risaiseksi viimeistään Kap Hornin kohdalla, Etelä-Amerikan uloimmassa kärjessä.

Eikä niinkään, etteivätkö urheiluun mahtuisi kaikki ihmisen luonnetyypit, tai että toisenlaiset olisivat toisenlaisia parempia.

Jollain tavalla rakastettavia ovat olleet myös tarkoituksellisesti yrmyt mäkimiehet tai suomalaisen naiskestävyysjuoksun viimeisimmän aallon edustajat – nämä oona kettuset, alisa vainiot ja johanna peiposet – jotka ovat niin vakavia, vihkiytyneitä ja vammojensa vaivaamia.

He ovat kohtalokkaan aitoja. Aitous on se juttu.

Olkoonkin, että tunti basisti Rene Rinnekangas -fiilistelyterapiaa voisi tehdä hyvää monelle muullekin kuin vanhan liiton urheilutoimittajalle.

Kuunnellaan vielä hetki Reneä.

”Kuule, sinä Iisalmen mies. Me oltiin syksyllä menossa Uuteen-Seelantiin laskemaan, meillä oli koneen vaihto Sydneyssä. Siellä Australian tullimiehet sanoivat, että mun pitää jättää skeittilauta kentälle. Matkustamossa se kuulema luokitellaan käsiaseeksi, tai äh, siis joksikin sellaiseksi esineeksi, jolla voi aiheuttaa toiselle vahinkoa.”

”Sit mä jätin sen laudan sinne. Toivottavasti sen löysi ja sai joku tyyppi, joka innostui oitis skeittauksesta.”

”Se ois, vitsi, niin siistiä.”

Samassa alppihiihtäjä Andreas Romar kävelee ohi.

”Sä oot Andy, etkö oo?”

”Mäkö? Mä oon Rene vaan. Rock`n roll.”