Nobel-kirjailijan ensimmäiset tekstit kumpusivat koti-ikävästä – uusimmalla romaanillaan Abdulrazak Gurnah luo siltoja historian tulkintojen välille

Kun Abdulrazak Gurnah julkistettiin viime lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, monet mediat päivittelivät, kuinka kirjailija ei tähän asti ole ollut kovinkaan tunnettu. Esimerkiksi New York Times julkaisi artikkelin siitä, kuinka vaikeaa Gurnahin kirjoja on saada käsiinsä; Britannian yleisradioyhtiö BBC puolestaan teki jutun siitä, miten huonosti Britanniassa pitkään asunut Gurnah tunnetaan kotiseuduillaan Tansaniassa.

– Yli kolmen vuosikymmenen ajan hän oli saanut erinomaisia arvioita (kirjoistaan) mutta ei ollut koskaan kartuttanut laajaa lukijakuntaa, New York Timesissa kirjoitetaan.

Gurnah itse ei ajattele, että hän ei olisi ollut kaupallisesti menestynyt jo ennen Nobeliaan. Hän on ollut aina tyytyväinen lukijoihinsa ja kehuu heitä jopa "mielettömän älykkäiksi".

– Ehkä toimittajat vain pitävät sellaisista tarinoista, että tässä on nyt joku aivan tuntematon, ja yhtäkkiä hänestä tuleekin kaikkien tuntema, hän sanoo STT:lle Helsingin-vierailunsa yhteydessä.

– On totta, että teoksiani saattoi olla joissakin paikoissa vaikea saada. Useiden kirjojeni painokset olivat loppu, mutta se ei ole kirjailijoille mitenkään tavatonta.

Gurnah vieraili Suomessa Tammen kutsumana yleisötilaisuudessa tiistaina.

Palkinto vai pilapuhelu?

Suomalaiselle Gurnah voi olla tuntematon nimi yksinkertaisesta syystä: ennen tätä kevättä yhtäkään hänen kymmenestä romaanistaan tai useista essee- ja novellikokoelmistaan ei ollut käännetty suomeksi. Pian voiton julkistamisen jälkeen Tammi ilmoitti julkaisevansa Gurnahin tuoreimman, vuonna 2020 englanniksi julkaistun romaanin suomeksi nimellä Loppuelämät.

Palkintoa onkin kiittäminen siitä, että nyt Gurnahin kaikkia teoksia taas saa. Niistä otetaan uusia painoksia, ja niitä käännetään jatkuvasti uusille kielille.

– Sitä kuka tahansa kirjailija haluaa. Ja totta kai palkinnon saaminen on ollut myös merkittävä tunnustus ja kunnia.

Lokakuinen tieto palkinnon saamisesta oli valtava yllätys. Niin valtava, että Gurnah luuli puhelun ensin olevan vitsi.

– Se oli ehkä eräänlainen suojautumiskeino. Ajattelin, että joku pilailee kustannuksellani.

Hän arvelee, että moni kirjailija reagoisi samalla tavalla.

– Aika harva varmaan ajattelee, että viimeinkin palkinto tulee, että miksi tässä kesti näin kauan!

Huomattavia tunnustuksia olisi tosin voinut tulla aiemminkin, sillä Gurnah on ollut ehdolla muun muassa tunnetun kirjallisuuspalkinto Bookerin saajaksi kahdesti.

Jaettu ilo on kaksinkertainen

Palkinnon lisäksi Gurnah on ajankohtainen teostensa aiheiden vuoksi. Palkintoperusteissa voittajaa kiiteltiin "tinkimättömästä ja myötätuntoisesta tunkeutumisesta kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisten kohtaloihin kulttuurien ja mannerten välisessä kuilussa".

Gurnahin teoksissa käsitellään muun muassa kolonialismia ja maanpakolaisuutta sekä vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Teemat ovat myös henkilökohtaisia: hän itse lähti nykyään Tansanialle kuuluvalta Sansibarilta 18-vuotiaana poliittisena pakolaisena Britanniaan.

Vaikka Gurnah teki lopulta pitkän uran englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden professorina Kentin yliopistossa, Britannia ei heti kättelyssä ottanut häntä avosylin vastaan. Kirjoittaminen alkoi koti-ikävästä ja ulkopuolisuuden kokemuksesta.

Myös kirjallisuuden nobelistien joukossa Gurnah kuuluu harvalukuiseen joukkoon: hän oli vasta neljäs musta ihminen, jolle palkinto on myönnetty. Viimeksi palkinnon sai musta kirjailija, Toni Morrison, vuonna 1993.

Gurnahille yksi palkinnon mieluisimmista sivuvaikutuksista oli se, kuinka paljon iloa hänen itsensä lisäksi muut saivat hänen voitostaan.

– Ihmiset kotimaassani, muualla Afrikassa ja lukijoideni keskuudessa ovat olleet hyvin mielissään. Se on ollut hieno asia.

Vuonna 2016 Gurnah itse oli mukana valitsemassa Booker-voittajaa, ja tuolloin palkinnon saajaksi valikoitui musta kirjailija Paul Beatty teoksellaan The Sellout. Raivaavatko suuria palkintoja voittavat – ja niitä myöntävät – nyt tilaa entistä monimuotoisemmalle kirjallisuudelle?

– Jos niin käy, en olisi onneton. Sitä, auttaako vaikkapa minun palkintoni muita afrikkalaisia kirjailijoita, en osaa sanoa. Ehkä tunnustukset saavat ihmiset ajattelemaan, että afrikkalaisiin kirjailijoihin on syytä kiinnittää hieman enemmän huomiota.

Menneisyyden tarkastelua kaunokirjallisuuden keinoin

Myös Loppuelämät kumpuaa kolonialismin seurauksista ja toiseuden taakasta. Romaani on historiallista kaunokirjallisuutta, mikä tyylilajina tarjoaa kirjoittajalleen mahdollisuuden luoda siltoja historian eri tulkintojen ja siitä luotujen mielikuvien välille.

– Ei historiallinenkaan kaunokirjallisuus oikeastaan kerro jostakin toisesta ajasta vaan siitä, miten me näemme menneen ajan. Meille on tärkeää tässä ajassa ymmärtää, miltä menneisyys näyttää sieltä käsin, missä nyt olemme.

Gurnah sanoo suuresti kunnioittavansa historioitsijoita, joiden työ vaatii tarkkuutta ja huolellisuutta, kun taas fiktiota kirjoittava voi käyttää omaa vapauttaan. Hän kertoo nauraen yrittävänsä silti aina olla valehtelematta.

– Puhun niin totuudenmukaisesti kuin suinkin osaan. Jonkin on kuitenkin oltava mielikuvitukseni tulosta.

Kaunokirjallisuudella on Gurnahin mielestä myös parempi mahdollisuus kuvata historiaa ja sen inhimillisyyttä kuin lähdeviitteitä vilisevällä tieteellisellä tekstillä. Fiktio saattaa toimia eräänlaisena porttina historialliseen tietoon.

Esimerkkinä Gurnah käyttää 1960-luvulla julkaistua Ivan Denisovitshin päivä -pienoisromaania, joka kuvaa vangin päivää vankileirillä Neuvostoliitossa.

– Voit lukea Gulagista ja siitä, mitä näillä leireillä tapahtui, tai sitten voit lukea Ivan Denisovitshin päivän ja elää sitä elämää.

Palkinto syrjäytti seuraavan romaanin työstämisen

Gurnahin omissa teoksissa on mukana hänen omaa elämäänsä, erityisesti alkuvaiheen kirjoissa. Hän huomauttaa nauraen, että joskus erityisesti nuoret kirjailijat tuhlaavat kaiken kokemuksensa ensimmäiseen kirjaansa, "jos he eivät ole varovaisia".

73 vuoden iässä Gurnahilla on riittämiin kokemusta, josta ammentaa. Lisäksi maailma on vuosikymmenten saatossa muuttunut – vaikkei aivan kaikissa asioissa. Esimerkiksi Gurnahin pitkäaikaisen kotimaan Britannian politiikka ja media eivät hänen mielestään ole edelleenkään onnistuneet syrjäyttämään vierauden pelkoaan, mistä maan EU-eroa voi pitää yhtenä osoituksena.

Koti-ikävää Sansibarille ei silti enää pitkään aikaan ole ollut. Alkuvuosinakin se oli Gurnahin mukaan ensisijaisesti sekoitus pelkoa ja vieraantumista sekä pitkittynyttä köyhyyttä.

– Nyt ajattelen Sansibaria säännöllisesti ja vierailen siellä aina kun mahdollista.

Viime aikoina mahdollisuuksia on ollut vähän oikeastaan mihinkään muuhun kuin Nobel-palkintoon liittyviin tapahtumiin, tapaamisiin ja tilaisuuksiin. Gurnah on kuitenkin vakuuttunut, että aikaa kirjoittamiselle vielä tulee.

– Kaikki tämä on välttämätön osa palkintoa ainakin siihen asti, kunnes se annetaan loppuvuodesta jollekulle muulle. Se ei haittaa minua lainkaan.

Gurnah oli kirjoittamassa uutta romaania, kun tieto palkinnosta tuli. Sitä, mitä seuraavaksi on luvassa, hän ei kuitenkaan halua kertoa: näin säilyy vapaus muuttaa mieltä kesken kaiken.

Mainos: Nordea

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut