Venetsian elokuvajuhlien avajaiselokuvana nähty Valkoinen kohina on monella tapaa outolintu. Ohjaaja Noah Baumbach ei ole tehnyt aiemmin romaanifilmatisointeja. Eikä näin suurilla resursseilla yleensä tuoteta korostetun älyllisiä satiireja.
Vuonna 1985 ilmestynyt romaani Valkoinen kohina oli kirjailija Don DeLillon läpimurto. Myös elokuvaversio, jonka pääosissa avioparia esittävät Adam Driver ja Greta Gerwig, sijoittuu 1980-luvulle.
– Tämä tarina on amerikkalaisen kulttuurin tarina ja kertomus siitä, mitä on elää sen ympäröimänä, Baumbach kertoo elokuvan lehdistötilaisuudessa.
Baumbach tunnetaan emotionaalista realismia tavoittelevista draamoista. Hänen edellinen ohjauksensa Marriage Story oli Oscareissa ehdolla kuudessa kategoriassa, myös parhaaksi elokuvaksi, ja Laura Dern palkittiin sivuosasta. Kuten Valkoisen kohinan, myös Marriage Storyn rahoitti Netflix.
Nyt kerronta on tahallisen liioittelevaa. Repliikkien kaunokirjallista alkuperää ei ole yritettykään loiventaa. Elokuva päättyy musikaalinumeroon, jossa tanssitaan riemunkirjavassa supermarketissa LCD Soundsystemin retrohenkisen biisin tahdissa.
– Olen 1980-luvun lapsi ja koen, että tämä elokuva käsittelee myös 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan tarinaa, Baumbach sanoo.
Lajityyppiainesten lainaaminen sieltä täältä ja jyrkät tunnelmanvaihdokset ovat siksi loogisia ratkaisuja.
– On 1980-luvun noiria, katastrofielokuvaa, romanttisia komedioita ja elokuvia perheistä lomamatkalla. Nuo ovat elokuvan eri kieliä, ja materiaali perusteli käyttämään niitä kaikkia, ohjaaja sanoo.
Amerikkalaisia neurooseja
Driver näyttelee Hitler-tutkimuksen professoria Jack Gladneyta ja Don Cheadle hänen kollegaansa, jonka erityisala on Elvis. Keskustelut kansaa eri tavoin kiihottaneiden hahmojen merkityksestä ovat DeLillon ja Baumbachin läpeensä postmodernin huumorin ytimessä.
Tarinassa keskeisintä on kuitenkin Gladneyn perhe. Muut perheenjäsenet kummastelevat Gerwigin näyttelemän Babette-äidin poissaolevaa käytöstä. Myrkkyonnettomuus kaupungin laidalla herättää hysteeristä kuolemanpelkoa.
– Miten luomme rituaalit ja strategiat, joilla pidämme vaaran tunnun eli kuoleman loitolla, Baumbach kysyy.
1980-lukulainen todellisuus heijastuu tähän aikaan. DeLillo käsitteli Reaganin ajan Yhdysvaltoja neuroottisena yhteiskuntana, jossa ihmiset ovat eksyneet tosiasioista viihteen ja kuluttamisen pariin. Katastrofin uhatessa Jack valitsee sopivimmat totuudet. Babette tekee mitä vain saadakseen turruttavaa psyykelääkettä.
– Kun luin romaania uudelleen pandemian aikaan, en ollut uskoa, miten relevantilta se tuntui, Baumbach kuvailee.
Gerwig on Baumbachin puoliso. He lukivat romaania yhdessä samaan aikaan.
– DeLillo on tässä kirjassa kirjoittajana liekeissä, Gerwig toteaa.
– Sitä lukiessa teki koko ajan mieli lukea otteita toiselle ääneen. Teksti on sekä emotionaalisesti että älyllisesti jännittävää.
Pandemian varjossa
Valkoinen kohina kuvattiin viime vuonna. Driverin mukaan hän ei tietoisesti tuonut näyttelijäntyöhönsä mukaan tietoutta pandemiasta.
– Mutta se on mukana väistämättä, vaikkei ole tiettyjä hetkiä, joissa voisin roolisuorituksessani osoittaa pandemian herättämien tunteiden vaikutuksen.
Teatraalisuuden tuntua lisäsivät muun muassa kaikkien päänäyttelijöiden peruukit – Gerwigillä permanentti, Driverillä tupeetyyli.
Driverille oli varalta valmistettu myös keski-ikää lähestyvälle professorille sopiva tekovatsa.
– Lihotin itseäni, emmekä sitten tarvinneet varamahaa, Driver sanoo.
Kallis postmoderni kokeilu
Valkoinen kohina on maksanut 80 miljoonaa euroa, summan joka on tyypillinen toimintaspektaakkelille tai isohkolle Hollywoodin tieteisseikkailulle. Tätä taustaa vasten elokuvan taiteellinen rohkeus on pieni ihme. Noah Baumbachin ohjaama ja kirjoittama perhetarina on kuviltaan värikäs ja hengeltään hyvin tumma satiiri, joka ei tingi Don DeLillon alkuteoksen älyllisyydestä.
Venetsian ensiarvioissa on toistunut ajatus, että Baumbach on saanut edellisen elokuvansa Marriage Storyn menestyksen siivellä tehdä juuri mitä haluaa. Toisin sanoen Valkoinen kohina on niitä elokuvia, joita rahoittamalla Netflix houkuttelee talliinsa ykkösluokan ohjaaja- ja näyttelijänimiä. Tällaisissa riskihankkeissa ei ole mitään mieltä niiden perinteisten elokuvastudioiden näkökulmasta, jotka tavoittelevat sijoituksiaan takaisin lipputuloilla.
Arvostelut ovat olleet laidasta laitaan. Varietyn kriitikko Owen Gleiberman kirjoittaa elokuvan enemmän ilmoittavan suuret teemansa kuin kertovan niitä tunteen kautta. Hän arvioi DeLillon romaanin olleen profeetallinen, mutta toteaa sen alakuloisen tarkkanäköisyyden olevan elokuvaksi nyt kerrottuna jälkijunassa. Toisaalta Guardianin Peter Bradshaw antoi Valkoiselle kohinalle viisi tähteä. Hän kuvailee sitä elegantiksi, hupaisaksi ja tyylikkääksi.
Suomeen Valkoinen kohina tulee nykyisen tiedon mukaan ainoastaan Netflixiin ilman valkokangaslevitystä. Julkaisu on joulukuun lopulla.