Vanhempien lisääntynyt uupumus on saattanut lisätä niin sanottua kaverivanhemmuutta. Kaverivanhemmuudella tarkoitetaan yleensä tilannetta, jossa vanhempi ei kykene asettamaan lapselle tarpeellisia rajoja, kertoo Mieli ry:n asiantuntijapsykologi Elina Komulainen.
– Moni nykypäivän vanhempi on valitettavan yksin ja tukea vailla, ja vanhemmuushan vaatii jaksamista, sitoutumista ja tukiverkostoa. Kun vanhempi on uupunut, hänen on helpompi antaa periksi ja väistää haastavaksi kokemiaan tilanteita – oli kyse sitten esimerkiksi tahtoikäisen nukkumaanmenoajasta tai teini-ikäisen kotiintuloajasta.
Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) auttavien puhelinten ja digitaalisten palvelujen päällikkö Tatjana Pajamäki huomauttaa, että vanhemmuus on muuttunut viime vuosikymmenien aikana merkittävästi. Tietoa lapsen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä on tullut valtavasti lisää, ja suuri osa vanhemmista käyttää paljon aikaa tämän tiedon äärellä.
Tiedon lisääntymisen seurauksena lapsia kunnioitetaan nyt aiempaa paremmin yksilöinä. Pajamäen mielestä kehitys on myönteistä, mutta sillä voi olla myös kääntöpuolensa, jos lapselle annetaan liikaa päätäntävaltaa ja vastuuta.
Intensiivisyys voi kuormittaa
MLL:n Vanhempain puhelimessa ja chatissä puhutaan paljon rajojen asettamiseen liittyvistä asioista, mutta yleisimmät yhteydenottoaiheet ovat olleet 2010-luvun alusta asti vanhempien riittämättömyyden, syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet. Pajamäen mukaan vanhempien täydellisyyden tavoittelu ja suorituskeskeisyys ovat lisääntyneet, mikä voi olla ilmiönä niin sanotun kaverivanhemmuuden vastakohta. Toisaalta myös tällaiset tunteet ja toimintatavat lisäävät uupumusta.
Jos kaverivanhemmuutta ajatellaan enemmänkin lisääntyneenä kiinnostuksena omaa lasta kohtaan, ilmiön yleistymisen puolesta voi Pajamäen mukaan kertoa se, että viimeisimmän kouluterveyskyselyn mukaan nykynuoret kokivat suhteensa lähivanhempiinsa läheisemmiksi kuin nuoret kymmenen vuotta sitten. Vanhemmille pystytään nyt siis jakamaan asioita enemmän kuin ennen.
– Toisaalta kun vanhemmuudesta tulee tunnetasolla läheisempää ja intensiivisempää, myös se voi lisätä vanhemmuuden kuormaa ja tehdä vanhemmuudesta kipeämpää verrattuna siihen, että lapsi tai nuori on etäisen auktoriteetin takana, Pajamäki huomauttaa.
Johdonmukaisuus on tärkeää
Vanhemman oma elämänhistoria on merkittävässä roolissa auktoriteetin vähenemisen ja rajojen asettamisen haasteiden taustalla, Pajamäki sanoo.
– Esimerkiksi liian ankaraksi tai kontrolloivaksi koettu oma lapsuus saattaa saada vanhemman toimimaan täysin päinvastoin suhteessa omaan lapseen.
Jos taas vanhemman omassa lapsuudessa on ollut turvattomuutta tai suoranaista tarpeisiin vastaamattomuutta, on mahdollista, ettei vanhemman roolin ottaminen suju luontaisesti oman lapsen kanssa. Tällöin vanhemman voi olla vaikea hahmottaa, missä kohtaa lapsi tarvitsee tukea ja päätösten tekemistä puolestaan.
On sitten kyse ydinperheestä, uusperheestä tai eronneesta perheestä, lapsen hyvinvoinnin kannalta on toivottavaa, että vanhemmuus on johdonmukaista ja vanhemmilla on suurin piirtein samanlaiset käytännöt rajoihin ja muihin arjen asioihin liittyen, muistuttaa Elina Komulainen.
– Jos esimerkiksi vain yksi vanhempi joutuu vetämään kaikki rajat, tämäkin voi viedä vanhemman voimavaroja ja olla myös lapselle hämmentävää.
Rajat tuovat turvaa
Rajojen puuttuminen voi aiheuttaa lapselle paitsi ulkoisia vaaratilanteita ja käyttäytymisen haasteita myös sisäistä ahdistuneisuutta, huolta, turvattomuuden tunnetta ja epämääräistä syyllisyyttä. Ilman riittäviä rajoja kasvava lapsi ei välttämättä opi tunnistamaan ja hahmottamaan tarpeitaan, kertoo Pajamäki.
Komulainen puolestaan muistuttaa, että vanhemman tehtävänä on kohdata lapsensa kaikenlaiset tunteet.
– Kun vanhempi ottaa vastaan lapsen pettymystä, mielipahaa ja surua, hän samalla opettaa lapselle, että näidenkin tunteiden kanssa selvitään. Lapsi oppii kohtaamaan, käsittelemään ja säätelemään omia tunteitaan. Jos vanhempi menee aina oikoreitille välttääkseen lapsen tunnekuohuja, hän samalla opettaa lapselle, että näistä tunteista ikään kuin pystyisi hyppäämään yli, Komulainen toteaa.
Komulaisen mukaan säännöt tuovat lapsen elämään rytmiä, säännöllisyyttä ja ennakoitavuutta. Myös nuoret kaipaavat rajoja. Jos nuoren annetaan tulla ja mennä vapaasti, nuori saattaa tulkita asian niin, ettei hänestä välitetä ja hänet vain jätetään pärjäämään.
Jos vanhemmalla herää halu muuttaa omia toimintatapojaan, Pajamäen mukaan ensin olisi hyvä pohtia, mistä on kyse ja mikä on herättänyt tällaisen tarpeen: onko lapsella jonkinlaisia huolestuttavia oireita tai käyttäytyykö hän hallitsemattomasti? Muutosta voi lähteä hakemaan välittämispuheen kautta:
– Koska olen vanhempasi ja minun on tärkeää tietää... tai koska olen huolissani ja haluan varmistaa, että kaikki sujuu hyvin, olen ajatellut, että tästä lähtien toimitaan näin, Pajamäki kuvailee.