Konserttiarvio: Dylanin konsertti on mestariteos

Bob Dylan

Hartwall-Areenalla Helsingissä 24. 6. 2019

Asiat muuttuvat Bob Dylanin konsertista konserttiin.

Hän tuli eleettömästi lavalle, seisahtui pianon taakse ja aloitti illan: Things Have Changed. Se on tuttua, mutta teeman kuvastavuus sekä Dylanin vaiheissa että illan ohjelmassa osuu.

Ja kontakti yleisöön säilyi jälleen pidättyväisenä. Dylanin varovainen nyökkäys tai hymynkare tapahtuman kuluessa ovat hänen tyylinsä mukaista kommunikaatiota.

Konsertti luovana tapahtumana vaikutti esiintyjien ja kuulijoiden yhdessä luomalta teokselta. On kokemus osallistua iltaan, jonka kuluessa entiset klassikot syntyvät täysin uusina.

Meille esiintyy kansanlaulaja, ylivertainen rockmuusikko ja Nobel-kirjailija. Lyyrikkona hän yhdistelee mytologisia sisältöjä romantiikkaan, symbolismiin, modernismiin, beatiin, uniin, uutisiin, realisiin tapahtumakulkuihin ja oman persoonallisuutensa kerroksiin.

Viime vuosikymmenet hän on uudistanut klassikkokappaleista monia myös sanoitusten osalta. Erityismerkityksen konsertille tuo se, että Dylan ja yhtye virkistävät kuulijoitaan vaikuttavalla ja yhtenäistävällä annoksella maansa musiikkitradition tyylillisistä lähteistä.

Tulkintoihin löytyy variaatiota, skaaloja, melodioita, tempoja laulun sisällä ja niiden suhteessa toisiinsa. Hallitseva instrumentti, Dylanin boogie woogie -tyylin rockpiano kuljettaa kappaleita, joissa irrottelevan rockin ja perinnetiukan bluesin aihelmat sopivasti vaihtuvat: Cry a While, Early Roman Kings, Love Sick, It takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry olivat konsertissa bluesin syvintä päätä, mestaritöitä.

Traditioiden leimaamasta setistä välittyy myös muun muassa rockabillyn kehystämää countrykuvastoa sekä jazzahtavaa vapautuneisuutta, keskitetysti ja tarkasti kaikkinensa.

Konsertti pyörittää Dylanin maamerkkejä kuin elokuvaa, jonka uudet kelat ikään kuin hämärtävät aikaisempia kohtauksia niitä tyystin kadottamatta. Ote on kuitenkin täysin erilainen kuin Martin Scorsesen äskettäin ilmestyneessä Rolling Thunder Revue -elokuvassa.

Viime mainitun huikeat tulkinnat ovat yli 40 vuoden takaa, mutta vieläkin Dylan laulaa ikäisekseen (78) ihmeellisellä voimalla ja herkästi. Rosoisen äänen käyttö toimii moni-ilmeisyyden hyväksi. Siksi toiseksi kuulija sulattaa tulkinnalliset äänimurtumat ja ikärajat nykyesitysten usein juuri ikään viittaaviin teemoihin.

Fraseerauksissa Dylan on niin hyvä, että kuulija eläytyy välittömästi. Kuin korvat keskustelisivat näkemistään visioista.

Arkkityypin ja arkirakkauden runoilija Dylan lataa säkeisiin, sanoihin, vokaaleihin ja niiden väliin intensiivisiä aksentteja, nyansseja, taukoja, lyhennyksiä, pidennyksiä. Kuulijana koen tulkinnan takana olevat jännitteet dynaamisena, monesti päästämättömänä arvoituksena.

Fraseeraus tuo tuntumaa entiseen Dylaniin, mutta toimii nyt toisin. It Ain´t Me, Babe, Don´t Think Twice tai Like A Rolling Stone kiertyvät uusiksi tapahtumasarjoiksi ja elämyksiksi.

60-luvun kertojaminästä on tullut kompleksisessa ihmis- ja maailmansuhteessa toinen. Noiden laulujen ennen sivaltaviksi tai viileiksi mieltyneet korostukset kuvastavat nyt nöyryyttä ja lämpöä, itsesääliä tai -moitetta.

Dylanin huuliharppu piirtyi useassa numerossa kuin majakkoina syttyneiden ja sammuneiden lyhtyjen valaisemalle kullanvihreäksi maalautuvalle areenalle. Legendaarinen huuliharppu on kuin kiertokulkijan symboli, hyvä savumerkki, höyrylaivan valitus tai sielunliekkien syvyys.

Erinomaisen bändin soolo-osuudet jäivät minimiin, mutta Charlie Sexton (kitara), ja Donnie Herron (steelit, mandoliini, banjo, viulu), Tony Garnier (bassot) ja George Receli (lyömäsoittimet) ovat tässä yhteydessä täysosuma.

Blowin´ in the Wind nousi iltaan kuin kuulaan yöenteen värittämä countryhymni, nyt viuluineen kuultuna oikukas ja ikuisesti palaava, laulukuu. When I Paint My Masterpiece kääntyy hiljalleen lipuvan ensisäkeistön jälkeen kuin karnevalistiseen poljentoon. Dylanin ääni särähtää kuin ennustus, ja saammekin riipaisevan Tryin´ to Get to Heavenin. Konsertin ajallinen kulku on unohtunut ajat sitten, ja viimeistään tässä.

Rankkaviritteiseen Scarlet Townin ja vielä kovempisateisen Pay in Bloodin väliin mahtuva Make You Feel My Love jatkaa pianon ja laulun runollista liittoa. Aivan samoin tekee kohta kuin surujen kaivosta hiljaa taivaalle kuiskaten myös Don´t Thnik Twice, It´s All Right.

Highway 61 Revisited, Thunder On The Mountain, Honest With Me ja vavahtava muunnos gospelista Gotta Serve Somebody kuuluivat konsertin vauhdikkaimpiin. Nekin valottivat kuulijan suhdetta laulujen uudestisyntymään ja uskoa niiden tekijään, joka nyökkäsi lyhyesti, ennen kuin lähti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .