Kolumni: Brasilia vetää koirien ystävän hiljaiseksi

Koiranomistajan pahin painajainen on menettää oma nelijalkainen ystävä. Kun se tapahtuu ulkomailla, itselläni Brasiliassa, huomaa miten paljon lemmikki onkaan auttanut sosiaalisen elämän luomisessa. Koiran kanssa ulkoillessa on luontevaa alkaa jutella toisten ihmisten, varsinkin koiranomistajien, kanssa. Kun turret tekevät tuttavuutta (lue: haistelevat toistensa takalistoja) siinä samalla tutustuu moniin ihmisiin ja kuin huomaamatta myös kielitaito paranee.

Ilman omaa edesmennyttä pikinokkaani olisin monta tuttavuutta köyhempi. Nyt kun mummokoirani kuolemasta on muutama kuukausi, jään edelleen juttelemaan noiden ihmisten kanssa, joihin tutustuin koiran kanssa.

Koiran kanssa tutustuu myös ympäristöön aivan eri tavalla. Harvemmin tulee enää seisahdettua sen puun juurelle, jonka latvassa taannoin huomasin linnunpesän. Muurahaisten marssia ja perhosten lentoa ei tule enää seurattua, kun vieressä ei köpöttele häntää heiluttava seuralainen.

Ilman vanhuskoiraa kävelyvauhti on sen verran nopeampaa, että moni kaunis asia jää huomaamatta. Pitäisikin opetella kävelemään niin kuin koira, pysähtyä ja haistella, ihmetellä ilman kiirettä.