Kirja-arvio: Jumala kellotornissa – Leo Tolstoi hylkäsi instituutiot, kääntyi talonpoikien puoleen ja löysi kristillisyyden yksilön sisimmästä

Leo Tolstoi Ilja Repinin maalauksessa vuodelta 1887. Wikimedia

Teppo Kulmala

Mitä Tolstoi todella sanoi

Toim. Martti Anhava, Tintti Klapuri, Mika Pylsy. Siltala 2021. 230 s.

Maksim Gorki

Leo Tolstoi

Suom. Martti Anhava. Siltala 2021. 127 s.

Taide on Lev Nikolajevitš Tolstoille (1828–1910) moraalinen kysymys. Hän vaatii kirjallisuudelta totuudellista katsomusta ja käytännön tekoja.

Kuolemaa ei tarvitsekaan pelätä, olematonta.

Tämä merkitsee kristillisyyttä, luonnonsuojelua, vegetarismia, yhteisomistusta, väkivallattomuutta ja kansalaistottelemattomuutta. Taide on kuuliaisuutta sovinnaisuuksista vapaalle ja itselle uskolliselle, Jumalan tahdon ja Jeesuksen opetuksen kanssa sopusoinnussa kehittyvälle elämälle.

Oppinsa linjauksia Tolstoi kehitteli sisäistä järkkymistä jatkaneen masennuskauden kuluessa eli Sodan ja rauhan (1865–1869) ja Anna Kareninan (1875–1877) välisenä aikana, jolloin näytti lopettaneen kirjailijan uransa.

Myönteinen kiinnostus Tolstoita kohtaan on elpynyt nykyisten ajatustapojen myötä. Kielteisemmästä näkökulmasta käy pieneksi esimerkiksi Tolstoi-seminaari, johon Uuden-Valamon luostarissa 2000-luvun alussa osallistuin. On kuvastavaa, että luentojen oli työlästä löytää oikeinpa mitään hyvää Venäjän suurimmaksi kutsutusta kirjailijasta – tai toisesta heistä.

Valamon antoisissa Dostojevski-seminaareissa on sen sijaan uumoiltu, että Fjodor Dostojevski (1821–1881) kanonisoitaisiin Kirkon pyhäksi ihmiseksi. Ortodoksinen näkökulma Tolstoihin on tyystin toinen.

Kirkon sakramentit ja dogmit hylännyt, mutta Dostojevskin ja Gogolin (1809–1852) tavoin kuuluisaan Optinan luostariin pyhiinvaeltanut kirjailija erotettiin harhaoppisena ortodoksikirkon jäsenyydestä.

"... minä uskon Jumalaan, jonka käsitän hengeksi, rakkaudeksi, kaiken alkuperäksi ... hän on minussa ja minä hänessä", Tolstoi erottajilleen vastasi.

Leo Tolstoi vaati kirjallisuudeltakin käytännön tekoja: kristillisyyttä, vegetarismia ja kansalaistottelemattomuutta. ESS / Arkisto

"... ei se niin ollut, kaikki on mutkattomampaa, ymmärrettävämpää", Maksim Gorki (1868–1936) toteaa Tolstoin piikitelleen Dostojevskin teoksia. Ristiriidoistaan huolimatta jälkimmäinen vakuuttui kristillisen ylösnousemuksen sanomasta. Tolstoi taas korostaa mm. Ylösnousemus-romaanissa (1899), että tuonilmaisiin tähtäilyn sijasta tulee havahtua yläluokan sortaman köyhälistön kärsimyksiin täällä ja nyt.

"Jumala on elämä", hän Tunnustuksessaan (1882) julistaa.

Kuolemattomuus näyttäytyy, kun ihminen oivaltaa jatkuvuuden toteutuvan lähimmäisenrakkaudessa. Kirjailijan ihanne, Virpi Hämeen-Anttila uudessa esseekirjassa huomioi, on maalaisihmisen koruton elämä ja mutkaton maailmankatsomus.

Tolstoi perusti kouluja ja opetti, teki maatöitä, harjoitteli suutariksi ja alkoi epäillä omien teostensa ja koko taiteen merkitystä.

Yksinpä Tolstoin ailahtelevan persoonan vuoksi ei ole mutkaton kuvailla mitä Gorkin "vanhaksi velhoksi", "kellotorniksi" tai "menninkäiseksi" kutsuma julistaja ”todella sanoi”.

Tuotannon keskeiset teemat silti kiertyvät elämän merkityksen, rakkauden ja kuoleman ympärille. Jo varhain hän ihailee Rousseaun näkemystä luontojaan vapaasta ihmisestä. Kun valta ja normit pilaavat ihmisen, hänen on omistauduttava kadotetun sielun takaisin löytämiseen.

Yhteiskunnan instituutioiden ja yksilön vastakohtaisuus herättää Tolstoissa ajatuksen paosta, jonka toimeenpano kertautuu sekä tuotannossa että elämänvaiheissa. Pääteasema on kirjailijan kuolemaan johtanut karkumatka kotoa Jasnaja Poljanan kartanosta.

Alituisen pakenemisen voi nähdä riippumattomuuden tavoituksena. Se varmasti osaltaan teki Krimin sodan rintamatapahtumia raportoineesta upseerista pasifistin ja kirjailijan, joka jo Kaukasian armeijavuosina (1851–1856) laati elämästään trilogiaa ( Lapsuus, Poikaikä, Nuoruus, 1852–1857).

Uusia ja vanhoja painoksia Tolstoin klassikoista. Janne Laakkonen

Tolstoi kirjoitti arkiseen ja objektiivisuutta hakevan opettavaiseen tyyliin. Hän ei tarkastellut henkilöitä niinkään psykologisina subjekteina kuin tyyppeinä, karaktääreinä.

Sevastopolin kertomuksissa (1855) ja Sodassa ja rauhassa tapahtumia kuljettaa sotastrategioiden ja yksilökohtaloiden sijasta luonnonlainomainen kollektiivinen johdatus.

Tietoisuus kuolemasta hyydyttää luonnolta saatua elämänriemua, mutta Anna Kareninan henkilökuvissa ja aistillisuudessa käännytään kohti rakkauden ja kuoleman erottamattomuutta.

Tolstoin teoksissa kuolema kohdataan, niin kuin Antti Alanen toteaa, järkyttävinä, pyhinä ja eläytyvinä sisäisinä monologeina. Ivan Iljitšin kuolemassa (1886) kevyt ja sovinnainen elämä loppuu kolmen vuorokauden kauhunhuutoon. Sitten henkilö putoaa pimeyteen, näkee valon ja kokee myötätunnon. Kuolemaa ei tarvitsekaan pelätä, olematonta.

Anna Kareninassa elämän merkityksen keskeinen oivaltaja on aviorakkauden ja talonpoikaisen työn löytävä Levin, maatilallinen.

Levinissä on Tolstoin alter egoa, joskin kuolemanpelkoa potevan kirjailijan suhde puolisoon särkyi vuosikymmeniksi. On tosin syytä myös muistaa, että vaikka aikalaistodistaja Gorki joutui monien Tolstoin ystävien tavoin Sofia Tolstajan (1844–1919) kielteiseksi silmätikuksi, hän korostaa itsekkään Sofian merkitystä miehensä tuotannon ja suurperheen koossa pitämisessä.

Tulehtuneet välit Sofiaan muokkasivat Tolstoista avioliittoinstituution vastustajaa. Lopulta hänestä tuli siveyden ja selibaatin asianajaja. Kollegansa persoonaa tuntenut Gorki toki suhteellistaa tolstoilaista ajattelua niin tämän kuin monen muun näkemyksen kohdalla.

Kirjailijan työpöytä Leo Tolstoin kotimuseossa Moskovassa. Sini Ihanainen-Alanko

Tolstoi oli työn ja luonnon yksityiskohtainen tarkkailija. Yhteydessä tähän Sirpa Kähkönen ja Silja Rantanen kuvaavat romaanien voimakkaita aistillisia vaikutelmia. Jälkimmäinen lähestyy myös "poikkeamia", joita ovat julistavat kommentit, filosofiset pohdiskelut sekä sisäkertomukset.

Antti Alanen katsoo, että teokset ovat vitalismissaan elokuvallisempia kuin niiden filmatisoinnit. Toiminnallinen elämänilo visualisoituu erityisesti noissa sisäkertomuksissa, joita ovat muun muassa heinänteko- ja metsästyskohtaukset.

Tolstoi itse piti eläimiä ihmisen peilinä. Hän mieltyi polkupyörään ja junaan, mutta oli iät ajat mainio ratsastaja. Kaikki elollinen on pyhää.

Dostojevski on todennut, että jos toisessa vaakakupissa olisi Kristus ja toisessa totuus, hän epäröimättä valitsisi Kristuksen. Kun pääsiäisenä kysyn samaa itseltäni, kallistan kupeista vuoroon toista ja vuoroon toista, kunnes olen riittävän huima myöntyäkseni dostojevskilaiseen psykologiaan ja irrationalismiin.

Ehkä juuri silloin vanha velho hyppää kellotornista toiseen vaakakuppiin niin ketterästi että hetken näyttää kuin filosofoiva rationalismi olisikin se painavampi viisari.

"Paljon oli tunnetta, vaan ajatteli huonosti", Tolstoi huomauttaa osoittaen Dostojevskia tai kenties Dostojevskin yläilmoissa kieppuvaa kuvajaista. Lev Nikolajevitš saattaa tällöin virnuilla, mutta ei yhtä vähättelevästi kuin monille muille kirjailijoille.

Kasvoillaan tällä talonpoikaistumaan pyrkineellä aateliskreivillä on Gorkinkin havaitsemaa "julkeaa älyä, jolle ei ole olemassa kajoamattomia pyhyyksiä".

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut