Kirkkomme ei ole kummajainen: Oskari Rantala kirjoittaa (3.11) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon olevan avioliittokysymyksessä kummajainen ja vertaa sitä muiden Pohjoismaiden kansankirkkoihin sekä Saksan ja Yhdysvaltojen suuriin luterilaisiin kirkkoihin.
Koko kristikunnan näkökulmasta kirkkomme olisi kuitenkin poikkeus pikemminkin silloin, jos se muuttaisi perinteistä avioliittokäsitystään. Saksan ja Yhdysvaltojen kirkkoja hän ei nimeä. Tämä olisi olennaista, sillä kyseisissä maissa luterilaisuus ei muodosta yhtä yhtenäistä kirkkokuntaa.
Saksassa toimii luterilaisia, reformoituja ja yhdistyneitä aluekirkkoja, jotka päättävät kirkollisista kysymyksistä itsenäisesti.
Yhdysvalloissa on merkittäviä luterilaisia kirkkokuntia, joiden avioliittokäsitykset poikkeavat toisistaan. Osa hyväksyy samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen, kun taas osa pitäytyy avioliitossa miehen ja naisen välisenä liittona. Rantalan yleistävä vertailu antaa siksi tilanteesta todellisuutta yhtenäisemmän kuvan.
Myös muiden Pohjoismaiden tilanteesta olisi syytä kertoa pelkkää vihkimismahdollisuutta laajemmin. Olennaista on, millainen asema kirkossa jää perinteiseen avioliittokäsitykseen sitoutuville papeille ja muille työntekijöille.
Voidaanko pappi, kanttori tai suntio velvoittaa osallistumaan toimitukseen omantuntonsa vastaisesti? Muodostuuko työntekijän vakaumus esteeksi virkaan tai tehtävään valitsemiselle?
Avioliittokäsityksen muuttamisessa on samalla kysymys siitä, säilyykö kirkossa todellinen tila kahdelle näkemykselle.
Muutokset muualla eivät ole tapahtuneet ilman vaikeita kiistoja. Ne ovat herättäneet kysymyksiä työntekijöiden vakaumuksen ja omantunnon huomioimisesta sekä johtaneet joissakin kirkoissa myös seurakuntien eroamiseen. Näitä seurauksia ei ole perusteltua sivuuttaa.
Perinteisen avioliittokäsityksen määritteleminen syrjinnäksi ei tee oikeutta kirkossa vallitsevalle teologiselle erimielisyydelle.
Perinteisellä kannalla olevat eivät kiistä kenenkään ihmisarvoa, vaan katsovat kirkon avioliittokäsityksen perustuvan Raamattuun ja kirkon tunnustukseen.
Kirkolliskokouksen määräenemmistövaatimusta ei ole perusteltua kuvata yksiselitteisesti demokratiavajeeksi.
Tarkoituksena on varmistaa, että kirkon oppia ja kirkollisia toimituksia koskevilla muutoksilla on riittävän laaja hyväksyntä.
Samalla ehkäisee sitä, että työntekijöiden ja jäsenten vakaumukseen olennaisesti vaikuttavia muutoksia tehtäisiin niukalla enemmistöllä.
Jos kirkon avioliittokäsitystä muutetaan, samalla on ratkaistava, säilyykö perinteisellä kannalla olevilla työntekijöillä todellinen mahdollisuus palvella kirkossa vakaumuksensa mukaisesti.
Seurakuntavaalien alla asiasta on voitava keskustella avoimesti ja erilaisia näkemyksiä kunnioittaen. Myös kirkon nykyisen opetuksen kannalla olevilla jäsenillä ja työntekijöillä on oikeus tulla kuulluiksi ilman leimaamista.
Ari Tuikkanen, seurakuntavaaliehdokas (Seurakuntaväki, Jyväskylä)
Kirkko ei voi muuttaa Jumalan sanaa: Oskari Rantalan kirjoituksessa (3.11) vedotaan yhdenvertaisuuteen, enemmistön tahtoon ja syrjimättömyyteen. Mutta missä vaiheessa kirkon pitäisi kysyä, mitä Raamattu asiasta opettaa?
Raamattu ei määrittele avioliittoa kahden ihmisen sukupuolesta riippumattomaksi liitoksi.
Jeesus itse sanoo:
"Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" (Matt. 19:4–6).
Jeesus jatkaa puhumalla miehen ja vaimon yhdeksi lihaksi tulemisesta. Avioliiton raamatullinen lähtökohta ei siis ole ihmisten kulloinenkin käsitys avioliitosta, vaan luomisjärjestys.
Myös 1. Mooseksen kirjan 2:24 toteaa:
"Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi."
Paavali puolestaan käsittelee samaa luomisjärjestystä Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa (Room. 1:26–27).
On myös muistettava, ettei Jeesus koskaan opettanut, että totuus ratkaistaan enemmistöäänestyksellä. Hän sanoi:
"Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa." (Matt. 24:35).
Kirkolliskokouksen enemmistö voi muuttaa kirkon sääntöjä, mutta se ei voi äänestämällä muuttaa Raamatun ilmoitusta.
Tämä ei tarkoita sitä, että ketään pitäisi halveksia, loukata tai kohdella ihmisarvoltaan muita vähäisempänä. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja lähimmäisenrakkauden arvoinen (1. Moos. 1:27; Matt. 22:39).
Mutta ihmisen kunnioittaminen ja kaikkien elämäntapojen tai parisuhdemuotojen hyväksyminen kirkolliseksi avioliitoksi ovat kaksi eri asiaa.
Kirkon pitäisi uskaltaa pitää kiinni perustehtävästään: julistaa Jumalan sanaa, ei muokata sitä vastaamaan ajan henkeä.
Kirkko ei ole olemassa muuttaakseen Raamattua maailman mukana. Sen pitäisi muistuttaa maailmaa siitä, mitä Raamattu opettaa.
Jarmo Nahkamäki, seurakuntavaaliehdokas (Seurakuntaväki, Jyväskylä)