Yhdysvaltojen republikaanipuolueen ensimmäinen presidentti Abraham Lincoln kirjoitti keskellä sisällissotaa kongressille joulukuussa 1862: ”Hiljaisen menneisyyden opinkappaleet eivät riitä myrskyiseen nykyhetkeen. Koska tilanteemme on uusi, meidän on ajateltava ja toimittava uudella tavalla.”
Lincoln osoitti sanansa omalle puolueelleen. Samankaltaisen tilanteen edessä tänään on republikaanipuolue.
Yhdysvaltojen tiistain välivaalien tulos oli republikaaneille ennakoitua katastrofaalisempi, mitä alleviivasi paitsi molempien kamareiden menetys, myös se, että perinteiset republikaanilinnakkeet Texas, Kansas, Iowa, Ohio, Pohjois- ja Etelä-Carolina kääntyivät demokraateille. Samoin myös Mainen pitkäaikainen republikaanisenaattori Susan Collins hävisi myöhään kisaan heittäytyneelle 58-vuotiaalle metsätyöläiselle Troy Jacksonille.
Valtamediasta kuultu viesti on ollut harvinaisen selvä. Kuten Iltalehti kirjoitti, ”demokraatit voittivat kaiken”. Yhdysvalloissa politiikan tutkija Costas Panagopoulos kutsui tulosta ”täysimittaiseksi Trumpin ja republikaanien politiikan torjumiseksi”. Poikkeuksellisesti jopa Trump myönsi tappionsa, joskin se lienee ollut tällä kertaa helpompaa, koska hän ei itse ollut suoraan osallisena, olkoonkin, että ennen vaaleja hän kannusti äänestäjiä toimimaan ikään kuin hän olisi ehdokkaana. Tavoilleen uskollisena hänen onnistui tehdä jälleen vakuuttava ilmavoltti, kun hän kirjoitti, että republikaanit olisivat saaneet ”MURSKAVOITON”, jos hän olisi ollut ehdokkaana.
On lähes historiallinen sääntö, että välivaalit ovat tappiolliset istuvan presidentin puolueelle. Edustajahuoneessa presidentin puolue on menettänyt keskimäärin noin 25 paikkaa. Kun Obaman demokraatit menettivät vuonna 2010 63 paikkaa, presidentti itse puhui ”selkäsaunasta”. Ensimmäisellä kaudellaan 2018 Trump menetti edustajahuoneen, mutta piti niukasti senaatin.
Nykytilanteen poikkeuksellisuutta korostaa se, että kongressin lisäksi republikaanit menettivät perinteisiä sydänmaiden linnakkeitaan, joissa demokraateilla ei ole vuosikymmeniin ollut voittomahdollisuuksia. Siksi olisi houkuttelevaa julistaa, että amerikkalainen demokratia läpäisi stressitestinsä, järjestelmä toimi, äänestäjät puhuivat ja vallan vahtikoirat suorittivat tehtävänsä. Vaikka tämä on kaikki täysin totta, niin se on kuitenkin vain osatotuus.
Toinen puoli totuudesta on se, että välivaalit eivät itsessään ratkaise maan suuntaa. Jo pelkästään katsaus vuoden 2018 demokraateille voittoisista välivaaleista tähän päivään kertoo karua kieltään. Oleellisin asia muistaa on se, että välivaalit kertovat, mitä äänestäjät eivät enää halua, mutta eivät sitä, mitä he todella haluavat. Ratkaisevaa on se, mitä republikaanit (ja demokraatit) tekevät seuraavien kahden vuoden aikana.
Lähes kymmenen vuoden ajan republikaanipuolue on nivoutunut yhden miehen ympärille. Samaan aikaan perinteistä – olkoon ”lincolnilaista” tai ”reaganilaista” tai ”bushilaista” – republikaanisuutta edustaneet ovat joko jättäneet puolueen, siirtyneet eläkkeelle tai hävinneet esivaaleissa Trumpin buustaamille MAGA-ehdokkaille. Tämä kuvio toistui vielä toukokuussa Texasissa, kun Trumpin tukema Ken Paxton kaatoi esivaaleissa istuvan republikaanisenaattorin John Cornyin.
Nähtäväksi jää, uskaltavatko republikaanit alkaa rakentaa uusia Trumpin vastaisia koalitioita, kun nyt on käynyt selväksi, että presidentin uusi status on ”lame duck” (”rampa ankka”).
Olisi houkuttelevaa julistaa, että amerikkalainen demokratia läpäisi stressitestinsä, järjestelmä toimi, äänestäjät puhuivat ja vallan vahtikoirat suorittivat tehtävänsä.
Tosiasia on, että Yhdysvaltain poliittista suuntaa voi muuttaa vain se, että republikaanien enemmistö alkaa irtautua rampautuvasta MAGA-linjasta ja sen johtaja-ankasta. Esimerkiksi varapresidentti JD Vance on jo ehtinyt tulkita tilannetta toisin. Hänen Washington Examiner -lehdelle antamiensa lausuntojen mukaan MAGA-liike on amerikkalaisessa politiikassa perustavanlaatuinen uusi ja pysyvä ilmiö, ja puolueen tehtävänä on saada Trumpin duunarikannattajat liikkeelle silloinkin, kun Trumpin nimi ei ole äänestyslipukkeessa.
Toisin sanoen: ei uutta suuntaa, vaan sama suunta ilman Trumpia. Ja juuri tämä tulee olemaan seuraavien kahden vuoden kiistakysymys. Varapresidentin mukaan MAGAn on nyt todellakin aika ”keskittyä viholliseen”, jolla hän viittasi ”radikaalivasemmistoon”. Tällaisten lausuntojen perusteella voisi todeta, että seuraavat kaksi vuotta tulevat olemaan levotonta aikaa, mutta se, hyväksyykö koko republikaanipuolue edelleen MAGA-vetoisen politiikan, vaikuttaa enemmän maan suuntaan kuin perinteinen republikaanien ja demokraattien välinen kamppailu.
USA:n vaalit ovat aina olleet ensisijaisesti talouskysymys. Bill Clintonin vaalikampanja vuonna 1992 kiteytti sen voittavaan puskuritarraan: ”It’s the economy, stupid." Ronald Reagan kysyi äänestäjiltään vuonna 1980: ”Onko teillä paremmin nyt kuin neljä vuotta sitten?”
Tänä vuonna mielipidemittaus toisensa perään, A-studion asiantuntijat sekä jopa itse Trump ovat vahvistaneet, että kyseessä ovat vielä korostuneemmin talousvaalit kuin aiemmin. Ja totta tosiaan, bensan ja dieselin hinta yhdessä muiden kohonneiden hintojen kanssa oli suurin yksittäinen vaalituloksen selittävä tekijä.
Tällä kertaa edes Trump ei onnistunut vakuuttamaan äänestäjiään siitä, että todellinen syy hintanousun taustalla olisi Joe Bidenin politiikka, radikaalivasemmiston hillunta tai Ukrainan ja Euroopan asenneongelma. Kaikki ymmärsivät, että jäljet johtivat sylttytehtaalle. Noin kuusi kymmenestä äänestäjästä piti Iranin sotaan ryhtymistä vääränä päätöksenä, ja lähes kaksi kertaa useampi halusi lopettaa sotatoimet bensiinin hinnan nousun vuoksi kuin aloittaa ne uudelleen.
Vaalit olivat siis protestivaalit Trumpia vastaan. Trumpin hyväksyntä on historiallisen alhainen. Sitoutumattomat äänestäjät kallistuivat demokraateille 22 prosenttiyksiköllä, kun vuoden 2024 presidentin- ja kongressivaaleissa ero Harrisin ja demokraattien hyväksi oli vain kuusi prosenttia.
Luvuissa piilee kuitenkin myös demokraattien ansa. On näet niin, että protestiääni ei ole luottamusääni, vaikka valtamediat niin Suomessa, Euroopassa kuin Yhdysvalloissa rummuttavat ”demokratian voittoa”. Politiikan tutkija Martha Johnson muistutti, ettei tulos ole selvä voitto demokraattien poliittiselle ohjelmalle.
Selvää on, mitä vastaan demokraatit kamppailevat, mutta äänestäjille on paljon epäselvempää, minkä puolesta demokraatit kamppailevat. Mikäli demokraatit eivät pysty rakentamaan selkeää poliittista ohjelmaa, jota tarjota äänestäjille kahden vuoden päästä, nyt koettu historiallinen hetki jää myös historian poikkeukseksi.
Suurella todennäköisyydellä edustajahuoneen seuraavaksi puheenjohtajaksi nouseva Hakeem Jeffries puhui ”muutoksen vaaleista”. Hän on kyllä oikeassa, mutta muutos voi nopeasti kääntyä demokraatteja vastaan, jos he tulkitsevat kyllästymisen kannatukseksi. Se, että tavalliset ihmiset kyllästyivät MAGA-politiikkaan, ei tarkoita, että he äänestäisivät demokraatteja vuonna 2028.
Kirjoitin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten näkökulman (”Kriisi ei ole se, että Donald Trump valittiin, vaan se mistä valinta kertoo"), jossa siteerasin John Judisin ja Ruy Teixeiran teosta The Emerging Democratic Majority. Sen ennuste demokraattien puolipysyvästä enemmistöstä näytti romahtaneen vuonna 2024, kun latinot ja muut vähemmistöt kääntyivät Trumpin taakse. Totesin tuolloin, että vuodet 2026 ja 2028 tulisivat näyttämään, oliko latinokäänne uusi normaali vai poikkeus.
Nyt tiedämme enemmän. NBC Newsin ovensuukyselyn mukaan 62 prosenttia latinoista äänesti demokraattien ehdokkaita ja 35 republikaaneja. Fox Newsin kyselyssä demokraatit voittivat latinoäänet 27 prosenttiyksiköllä, kun Harrisin etumatka oli 12. Latinomiesten keskuudessa käänne oli vieläkin jyrkempi. Kaksi vuotta sitten Trump nousi presidentiksi pitkälti näillä äänillä samalla kun republikaanit nappasivat senaatin. Nyt latinoäänet menivät demokraateille, ja tulos puhuu puolestaan.
Se, että tavalliset ihmiset kyllästyivät MAGA-politiikkaan, ei tarkoita, että he äänestäisivät demokraatteja vuonna 2028.
Opetus ei ole kuitenkaan se, että ”latinot olisivat palanneet poliittiseen kotiin”. Opetus on se, ettei heillä ole poliittista kotia, kuten tutkija Mindy Romero on muistuttanut. Pew-tutkimuskeskuksen kyselyssä yli puolet latinoista kertoi pelkäävänsä itsensä, perheenjäsentensä tai läheisten ystäviensä karkottamista. Jos republikaanipuolue muuttuu sisältäpäin tarjoten parempaa vakautta, elinkustannusten ennustettavuutta ja turvallisuutta, niin on hyvin mahdollista, että latinoäänet menevät kahden vuoden päästä republikaaneille.
Silti väestömatematiikka on republikaaneille valtava haaste. Latinojen, afroamerikkalaisten sekä aasialais- ja muslimitaustaisten äänestäjien merkitys kasvaa vuosikymmen vuosikymmeneltä. Republikaanien ydinkannatus nojaa valkoisen eliitin ja valkoisen duunariväestön kannatukseen, ja niiden osuus äänestäjistä pienenee. Puolue, joka voittaa vain silloin, kun vähemmistöt saadaan pysymään kotona tai kun heidät saadaan poikkeuksellisesti omiksi kannattajiksi, rakentaa talonsa hiekalle. Tällä hetkellä republikaanien talo on hiekalla, mutta jää nähtäväksi, onko se pysyvä olotila.
Sen sijaan viitteitä demografian ohjaamasta uudesta poliittisesta kulttuurista on jo havaittavissa. Sitä ilmentävät vaalien uudet kasvot. Georgiassa valittiin kuvernööriksi Atlantan entinen pormestari Keisha Lance Bottoms – ensimmäisenä mustana naisedustajana Yhdysvalloissa, ja vieläpä osavaltiossa, joka ei ole mikään ”vasemmistoliberalismin” linnake. Texasissa latinotaustainen demokraatti Gina Hinojosa kaatoi istuvan kuvernöörin, ja Michiganissa demokraattien äärivasemmalle kuuluvasta Abdul El-Sayedista tuli maan historian ensimmäinen muslimisenaattori. Tätä kirjoitettaessa Kansasin kuvernöörikisa on vielä kesken, ja niukassa johdossa ollut demokraattien ehdokas Cindy Holscher on julistautunut voittajaksi toteamalla, että ”äänestittepä minua tai ette, teen työtä teidän hyväksenne”.
Texasin uusi demokraattisenaattori James Talarico on puhunut siitä, että häntä ei kiinnosta suoranaisesti Texasin kääntäminen ”siniseksi”, vaan että Texasin paras väri on ”purppura”. Tällä hän tarkoitti, että demokratian elinehto on tasainen kamppailu, jossa kumpikaan puolue ei voi automaattisesti luottaa voittoonsa. Tiukassa tilanteessa poliitikkojen on pysyttävä varpaillaan, rehellisinä ja keskityttävä todellisiin äänestäjiä liikuttaviin asioihin.
Tiukka poliittinen kamppailu tuottaa parempaa politiikkaa. Vastakohtaisesti yksipuoluejärjestelmät, olivatpa ne minkä värisiä tahansa, tuottavat laiskuutta, korruptiota ja ääriajattelua.
Tästä syystä kysymys republikaanien tulevaisuudesta ei ole vain republikaanien asia. Yhdysvallat tarvitsee kaksi toimintakykyistä puoluetta, jotka kilpailevat samoista äänestäjistä: latinoista ja duunareista, esikaupunkien äideistä ja nuorista miehistä. Jos republikaanit jatkavat MAGA-linjalla ilman Trumpia, se kutistuu kapeaksi protestiliikkeeksi. Jos se uskaltaa Lincolnin sanoin ajatella uudelleen ja toimia uudelleen, USA saa takaisin aidon poliittisen kilpailun ja paremman demokratian.
Kumman tien puolue valitsee? Se on maan suunnalle huomattavasti ratkaisevampaa kuin tiistain vaalitulos.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen professori, joka on erikoistunut toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Vuonna 2018 hän julkaisi yhdessä Matti Roiton kanssa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käsittelevän teoksen Rooseveltista Trumpiin. Lisäksi hän johtaa monitieteistä Globaali Eurooppa -nimistä maisteriohjelmaa Jyväskylän yliopistossa.